Suomen Viro-yhdistysten liitto ry. (SVYL)

SVYL Suomen Viro-yhdistysten liitto ry. (SVYL) Suomen Viro-yhdistysten liitto ry. (SVYL)
Espoon Suomi-Viro seura ry

Arkkitehtuurikatsaus Tapaamisiin toukokuussa

Suomalaista arkkitehtuuria Virossa
Viron arkkitehtuurimuseon johtaja Karin Hallas-Murula

Viron ja Suomen arkkitehtuurisuhteet ovat aina olleet tiiviit. Ensimmäisenä ansaitsee tulla mainituksi Tallinnan ja Helsingin yhteinen arkkitehti Carl Ludwig Engel, joka 1800-luvun alussa toimi yhdeksän vuotta Tallinnassa ja sen jälkeen Helsingissä, jonka keskustaan hän suunnitteli klassistisen rakennusryhmän. Tallinnassa Engelin piirtämiä taloja ei ole kovin monta, mutta yksittäisiä esimerkkejä silti löytyy: vaikkapa klassistisesti koristeltu Vanhankaupungintalo Uus-kadulla.

Tiiviin ja kansallisideologisesti olennaisin aika virolais-suomalaisissa kulttuurisuhteissa oli 1800- luvun jälkipuolisko ja 1900-luvun alku. Pyrkimys innovatiivisuuteen ja teknisiin uudistuksiin pakotti kansakuntia ja valtioita oppimaan toisiltaan. Vuosidadan vaihteessa Viro kansakuntana oli vielä nk. esivaltiollisessa hahmottumisvaiheessa eli kansallisuus oli vailla valtiollista perustaa. Se lepäsi kokonaan myyttien, satujen, tarujen ja legendojen varassa ihan samalla tavalla kuin Suomessa, Norjassa, Latviassa, Unkarissa, Puolassa ja muissa itsenäisyydestään taistelevissa maissa. Ne maat olivat vasta laatimassa oman kulttuurinsa niin kutsuttua symbolikokoelmaa, johon mm. kuluivat lippu, hymni, pyhät tekstit, suhde historiaan, kansallissankarien ja kansallisten huijareiden panteoni jne.

Virolaiset opiskelijat hakivat kesäksi saksan kielen opettajan paikkoja Suomesta ja pääsivät näin Suomeen jatko-oppiin. Monilla oli myös aikomus lukea arkkitehdiksi Helsingissä. Harvat kuitenkin toteuttivat aikomuksensa: syynä oli ilmeisesti sekä puutteellinen ruotsintaito että myös opiskelun kalleus. Riika oli halvempi paikka ja sinne suuntasi askeleensa myös ensin Helsinkiin aikonut Hanno Kompus.

Vuosisadan alun uudenlaisen kulttuurin keulakuvaksi nousi Nuori Viro -ryhmä, joka perustettiin Nuoren Suomen mallin mukaisesti. Nuorvirolaiset lukivat tarkkaan nuorsuomalaisten albumeita ja omivat sieltä uudenlaisen jugendtyylin.

Taistelu valta-asemista kaupunkikulttuurissa ja kaupunkikulttuurin kansallisten symbolien rakentaminen nosti pintaan kysymyksen myös kansallisesta arkkitehtuurista: ei ollut enää samantekevää, miltä virolaisten sosieteetin rakennukset näyttivät. Koska omia arkkitehteja ei ollut (oli baltiansaksalaisia ja venäläisiä) käännyttiin toivorikkaina Suomen puoleen, jossa siihen mennessä oli jo läpikäyty kansallisen rakennustaiteen tutkimis- eli niin kutsuttu karelianismin vaihe. Sellaista vaihetta Virossa ei ollut. Suomalaiset olivat myös esiintyneet menestyksekkäästi maailmalla, esimerkiksi Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900, johon Gesellius, Lindgren & Saarinen olivat suunnitelleet Suomen paviljongin.

Vuonna 1903 kirjailija Gustav Suits Nuoren Viron ideologina julkaisi vetoomusluontoisen artikkelin ”Kuvataiteista Virossa ja Kalevipoegin kuvista”. Siinä hän muotoili tarpeen yhdistää tyylikkyys (uudenaikaisuus) kansalliseen ainekseen ja kehotti suoraan oppimaan suomalaisten rakennustaiteesta. ”Me elämme juuri sitä vaihetta, jossa haetaan uutta tyyliä ja korostetaan uutta alkuperäistä… ottakaamme esimerkkiä Pohjolasta ja eritoten Suomesta, sillä meikäläisillä on sieltä paljon opittavaa,” Suits kirjoitti.

Tarton Vanemuine-teatteria rakennettaessa kansallisuushenkisyys oli asetettu ohjelmalliseksi vaatimukseksi. Esikuvana oli kansallisteatteri Helsingissä (Onni Tarjanne, 1902). Vanemuisen piirustukset tilattiin Armas Lindgreniltä, jolle teroitettiin, että uudesta talosta on silti tultava myös moderni. Lindgrenin Vanemuine ja varsinkin sen isoilla lasi-ikkunoilla varustettu puutarhaan antava etusivu muistutti suuresti tuohon aikaan Euroopassa suositun skotin Macintoshin arkkitehtuuria, ja niinpä se oli myös aika kaukana suomalaisesta raskastekoisesta kansallisromantiikasta.

Vanemuine -teatterin valmistuttua sen arkkitehtuuri tuli jollakin tavalla selittää virolaisille ymmärrettäväksi. Kirjailija August Kitzberg kirjoitti: ”Tajuamme syvimpiä tuntojamme kosketellun, aistimme jotain tuttua, meille kuuluvaa… niin rauhallista, selkeää ja vakavaa, se on kuin Viron kansan oma hahmo, kaikki on niin rakastettavaa, korutonta ja kodikasta, mutta toisaalta niin eurooppalaista. Vanemuine tuhoutui vuonna 1944. Sen tilalla on nykyään 1960-luvulla rakennettu uusi teatteritalo.

Vanemuisen jälkeen Lindgren sai heti toisen tilauksen – kyseessä oli Tallinnan Paavalin kirkko. Lindgrenin suunnitelma (1906) oli suurisuuntainen. Kirkko oli tarkoitettu 9000 ihmiselle, siinä oli uljaslinjainen kupoli ja salskea torni. Kirkkoa ei rahan puutteen vuoksi kuitenkaan koskaan rakennettu.

Sen sijaan rakennettiin Lindgrenin suunnitelmien mukaan taloja tunnetuille virolaisille: runoilija Karl-Eduard Söötin talo Tartossa (1911, tuhoutunut), Viron Suomen suurlähettilään ja valtionhoitaja Friedrich Akelin talo Tallinnassa Roosikrantsi 10 (1912). Lisäksi Tartossa valmistui Sakala-osakunnan talo vuonna 1911 yhteistyössä Wivi Lönnin kanssa.

Lindgrenin ja Lönnin tärkein teos on kuitenkin Estonia-teatteri. Tämän tilauksen arkkitehdit saivat sen jälkeen kun talosta julistettuun kilpailuun saapuneet 52 työtä oli käyty läpi. Suomalaiset arkkitehdit löivät muut laudalta uudenlaisella jugendtyylillään, joka projektin kehittyessä muuttui uusklassiseksi. Myös tulevan talon tilaratkaisu oli erittäin onnistunut. Virolaiset rakentavat itselleen parlamenttia, venäläiset kuvernementtihallituksen virkamiehet vinoilivat. Mutta niin juuri kävikin: Estoniassa kokoontui vuonna 1919 Viron Perustava kokous. Talon etusivun uudistaminen päättyi tänä kesänä, minkä yhteydessä fasadin väri saatiin aika lähelle alkuperäistä.

Estonian rakennustöiden valvoja oli suomalainen arkkitehti Bertel Liljeqvist, joka sai jatkossa Tallinnalta vielä uusia tilauksia: Vapauden aukion laitaan hän suunnitteli hotellin, johon piti tulla iso baari ja sviittejä, suunnitelmaa ei kuitenkaan toteutettu. Rakennus levittäytyi pitkin koko aukion pohjoissivua, jossa tänä päivänä ovat kaupunginhallituksen rakennus, venäläinen teatteri ja Palace-hotelli. Liljeqvistin suunnitelmien mukaan rakennettiin Tallinnaan Seewaldin hermoparantolan lääkärin asuintalo ja kerhotalo.

Tarttoon perustetun Viron ensimmäisestä tyttökoulusta julistettu arkkitehtuurikilpailu heijasti erityisen hyvin suomalaista orientaatiota: koska palkintolautakunta oli koottu suomalaisista (Brunila, Fabritius, Tarjanne, Kallio), kilpailutyöt lähetettiin Helsinkiin: vuosi oli 1911. Toki kilpailun voittajiksi selvisivät suomalaiset. Ensimmäisen palkinnon veivät Taucher, Kajanus & Blomstedt, toisen Jarl Eklund. Lopullisen version teki kuitenkin virolainen Georg Hellat, joka huomattavasti muutti suunnitelmaa.

Samana vuonna 1911 Tallinnan luottopankista julistetun kilpailun palkintolautakunnassa istui suomalainen Armas Lindgren, ja ensimmäinen sija meni Eliel Saariselle, muita palkinnonsaajia olivat Jarl Eklund, Liljeqvist & Strengell, Palmqvist & Sjöström.

Eliel Saarisen piirtämästä luottopankista tuli Tallinnan modernein talo myös rakennusteknisesti. Sementti tuotiin laivalla Tanskasta (puolet lastista meni Estonian rakentamiseen), graniitti Suomesta, betonityöt tilattiin Tampereen Rauta-Betoni Oy:ltä, kaasuvalo Riiasta, portaat Finska Stenindustri Ab:ltä, kattorakenteet Kyrenius & Co:lta Tukholmasta, ikkunalasit Pietarista Frankin tehtaalta ja parketit Schneiderin tehtaalta Riiasta. Talossa sijaitsee Viron kulttuuriministeriö.

Väinö Palmqvist ja Einar Sjöström suunnittelivat 1912 – 1914 Tallinnaan vanhaankaupunkiin ison pasaasin, kauppakujan, mutta se ei koskaan toetutunut. Vuonna 1912 järjestetty kilpailu Tallinnan raatihuoneesta tuotti yllätyksen: ensimmäinen palkinto meni A. Jaronille, toinen suomalaisille Jung & Fabriciukselle, kolmas Palmqvist & Sjöströmille. Eliel Saarisen työ sai vain ostopalkinnon, mikä aiheutti aikamoisen skandaalin. Raatihuoneen paikka oli nykyisen Viru-hotellin paikalla.

Suurisuuntaisin oli epäilemättä Saarisen Suur-Tallinna-suunnitelma vuonna 1913. Vaihtoehtona oli ruotsalaisten suunnitelma – tekijöinään Johansson & Ljunggren – mikä oli paljon perinteisempi luomus. Kilpailuehtoja tilattiin paljon, mutta määräaikaan mennessä saatiin vain viisi kilpailutyötä. H. Schulzen toimistolta (Hannover), Fritz W. Bergeriltä (Tukholma) ja Sverre Pedersenilta (Trondheim), insinööri Schmidtiltä (Kasan), C. Johansson &a A. Ljunggrenilta (Tukholma) sekä Eliel Saariselta (Helsinki).

Eliel Saarisen piirtämistä rakennuksista Virossa tulee mainita ehdottomasti vielä Tarton Paavalin kirkko, joka oli ainoa hänen Suomen-vuosinaan rakentama kirkko. Ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen ajan viimeisiä suomalaisten piirtämiä rakennuksia Virossa olivat Aino ja Oskar Kallaksen talo Tartossa (Raja 31, v. 1914), arkkitehtina Walter Thome.

Paikalliset merkittävimmät arkkitehdit siihen aikaan olivat Karl Burman ja Anton Uesson. Heidän töissään näkyy selvästi se, että esikuvana ovat olleet suomalaiset. Sekä Burman että Uesson saivat vaikutteita etupäässä Armas Lindgreniltä, mistä syystä ei ole ihmeteltävää, että Burmania sanottiin Viron Lindgreniksi. Lindgreniä pidettiin Virossa muutenkin enemmän omana, ehkä siksi, että hän tuntui muihin verrattuna lempeämmältä ja ystävällisemmältä. Kun Hanno Kompus ja Edgar Kuusik vuonna 1911 tekivät romanttisen kanoottimatkan Helsinkiin päätettiin paluumatkaa varten lainata rahaa Lindgreniltä, Saariselta ei iljetty pyytää. Saarinen vaikutti etäisemmältä, Lindgrenin arkkitehtuurissa sen sijaan nähtiin niin paljon rakastettavaa. Lindgren suhtautui virolaisiin seikkailijoihin ystävällisesti, antoi heille 10 ruplaa ja pyysi poikia viemään käärön piirustuksia Estonian rakennustyömaalle, minkä nämä myös tekivät.

Alkuun


Viron tasavallan aika

1920-luku oli aikaa, jolloin nuorta tasavaltaa rakennettiin ja jolloin sen identiteetti hahmottui. Radikaali maauudistus (maan pakkolunastaminen saksalaisilta kartanonomistajilta, missä yhteydessä syntyi 56 000 uutta maatilaa) ja etatistinen teollistamispolitiikka palvelivat valtion rakentamisajatusta. Itsenäisyystaistelu yhdisti kansan, uskottiin suureen tulevaisuuteen ja uudenlaiseen virolaiseen kulttuuriin, henkisen valtakunnan rakentamiseen, mikä kaikki tuli erityisen selkeästi esiin nuoren sukupolven aatteissa.

Rakennustoiminnan ja arkkitehtuurin kannalta ensiarvoisen tärkeä rooli oli Tallinnan tekniikan opiston perustamisella (1918, 1920). Vuonna 1921 perustettiin Viron insinööriyhdistys ja Viron arkkitehtiyhdistys.

Rakennettavaa riitti: valtion laitoksia, asuntoja, kouluja, teollisuuslaitoksia. Kun esimerkiksi valtioneuvoston rakennuksen ekspressionistinen arkkitehtuuri (1920 – 1922, Eugen Habermann, Herbert Johanson) heijasti nuoren valtion pyrkimystä muodikkuuteen, niin ensimmäiseen ulkomaiseen messuun osallistuttiin vielä talonpoikaisideologian lähtökohdista: Viron paviljongilla oli Helsingin messuilla vuonna 1920 raskas ruokokatto.

Nuori valtio etsi poliittista ja moraalista tukea lähinaapureilta. 1920-luvun alussa lujittuivat yhteydet Suomeen: elpyi Viro-Suomi unionin suunnitelma, kaavailtiin Viron ja Skandinavian federaatiota ja jopa virolais-suomalaisen kaksoisvaltion luomista esikuvanaan Itävalta-Unkari. Tarkoituksena oli suojautua Venäjän ja Saksan mahdolliselta hyökkäykseltä. Myös valtiopäämies Konstantin Pätsin ensimmäinen valtiovierailu suuntautui Suomeen vuonna 1922. Talousmaantieteilijät kehittelivät ajatusta Baltoskandian yhteisestä kulttuuritilasta. Tarton yliopistoon kutsuttiin Suomesta professoreita (mm. Lauri Kettunen, Ilmari Manninen, Aarne Tallgren, Arno Cederberg, Johan Gabriel Granö), jotka huomattavasti muokkasivat akateemisia asenteita. Vuodesta 1921 alkaen alettiin järjestää suomalais-ugrilaisia kulttuurikongresseja. Vuonna 1927 perustettiin yhdistys Fenno-Ugria.

1920-luvulla suomalaiset arkkitehdit osallistuivat ahkerasti virolaisiin arkkitehtuurikilpailuihin: vuonna 1923 menivät heille kaikki Tallinna teknisestä opistosta julistetun kilpailun palkinnot: ensimmäinen palkinto meni Martti Välikankaalle ja Hildig Ekelundille, toinen Lauri Eleniukselle, Vietti Nykäselle, Yrjö Vaskiselle, G. Wigströmille ja P. Väänäselle, kolmannen palkinnon saivat Vietti Nykänen ja Ferdinand Helenius. Palkintolautakunnassa istui Onni Tarjanne. Tämä 1000-paikkainen koulurakennus jäi kuitenkin toteuttamatta.

Myös 1925 Pärnun kylpylästä julistettuun kilpiluun saatiin paljon töitä Suomesta: 43 osanottajasta lähes 20 oli suomalaisia. Ehdotuksiaan lähettivät Alvar Aalto, Unto Ullberg, Hildig Ekelund ja monet muut. Ensimmäistä palkintoa ei annettu, lopullisen suunnitelman laativat Erich Wollfeldt, Aleksander Nürnberg ja Olev Siinmaa. Kesällä 2002 Alvar Aallon kilpailutyö löydettiin yllättäen Pärnun museosta, vaikka koko ajan luultiin sen kadonneen jäljettömiin. Aallon työ tunnettiin vain yksittäisten luonnosten perusteella. Aallon tarjoama ratkaisu muistuttaa hyvin paljon samoihin aikoihin rakennetun Jyväskylän työväentalon arkkitehtuuria.

Tarton luottopankin kilpailuun 1929 tuli myös paljon suomalaisten arkkitehtien töitä. Kilpailuehdot tilasivat itselleen P. E. Blomstedt, Hytönen, Lagerblad & Vaskinen, samoin W. Tuupainen, Kaarlo Wirtanen, Martti Korhonen, K. Borg, Eino ja Toivo Fahlenius. Suurin osa heistä oli Helsingistä, muutama Viipurista ja jotkut muualta Suomesta.

Kuka todellisuudessa osallistui kilpiluun, sitä pitää tarkemmin tutkia, tiedot on olemassa vain joistakin. Runsas osanotto selittynee talouslamalla: arkkitehdeilla oli kaikkialla vähän töitä. Osallistujien joukossa oli myös paljon saksalaisia, latvialaisia, itävaltalaisia ja muita.

Kulttuurin ideologiseksi avainsanaksi 1920-luvun lopun ja 1930- luvun alun Virossa tuli kansainvälisyys. Uusi sukupolvi sen enempää kun älymystökään ei voinut tyytyä siihen, että nuoressa tasavallassa alkoivat olla valloillaan porvariston nousukasmaiset asenteet ja sivistyneistön vaikutusvallan heikkeneminen. Samalla tavalla kuin Suomessa Tulenkantajat, jonka tunnuslauseena oli Ikkunat auki Eurooppaan, virolainen älymystö Veljestö-ryhmittymä etunenässä käänsi katseet muualle maailmaan ja alkoi nuoruuden innolla romantisoimaan edistystä, tekniikkaa ja kaupunkikulttuuria. Tulenkantajien slogaanina oli myös Viron kautta Eurooppaan, joka kertoo kulttuurikiinnostuksen vastavuoroisuudesta.

Kansainvälisyyden tavoittelusta ja edistyksellisen funktionalismin hyväksymisestä valtiollisella tasolla kertoo Viron Helsingin lähetystön historistisen rakennuksen korvaaminen funkkistalolla (1933 – 1934, arkkitehti Konstantin Bölau). Tätä voidaan pitää suorastaan symbolisena: se oli heijastusta optimistisesta, modernista ja vielä demokraattisesta Virosta. Periaate, jonka mukaan lähetystö voi olla myös pienempi, jopa puolta pienempi (muutosrakentaminen voitiin tehdä sillä rahalla, joka saatiin puolen tontin myynnistä). Tämä sointui hyvin yhteen lamanjälkisen säästöpolitiikan ja funkkiksen demokraattisten periaatteiden kanssa. Kun lähetystörakennukselta vaadittiin kuitenkin myös edustavuutta, rakennettiin muuten selkeäpiirteisen ja niukka arkkitehtuurikieltä edustavan talon eteen modernisoitu pylväskäytävä. Tätä kautta rakennus sidottiin pohjoismaiseen klassismiin. Tuntuu siltä, että Bölau, joka arvosti korkealle suomalaisia modernisteja-klassisteja huomioi lähetystörakennusta suunnitellessaan enemmän suomalaista kuin virolaista rakennustaiteen viitekehystä.

Vuonna 1932 Alvar Aalto piirsi Tarttoon Villa Tammekannin, joka on ainoa Aallon toetutunut talo Virossa – rouva Tammekann oli kuten tiedetään suomalainen. Nuoren maantieteen professorin August Tammekannin perhe toivoi talosta uusasiallista eli funktionalistista. Taloon kuului tasakatto, avoin parveke ja talon edessä oleva terassi. ”Emme halua asiallisen tyylin äärimmäisiä muotoja, vaikka se tyyli periaatteessa onkin mieleemme. Tasakatosta sen verran, että se tulisi rakentaa sen verran viettäväksi, että vesi pääsisi virtaamaan pois, Aallolle kirjoitettiin. Tammekann oli tavannut Aallon sattumalta opettajansa professori Johan Gabriel Granön kotona Turussa. Oma osuutensa siihen, että suunnitelma tilattiin suomalaiselta arkkitehdilta oli Irene-vaimon suomalaisuudella. Toki Suomi-orientaatio oli itse Tammekannille myös periaatteellisesti merkittävä. Hän oli sitä mieltä, että Viro kulttuurikansana on liian pieni, mistä syystä sen olisi otettava tukea joltain isommalta kansalta. Viron kulttuurisena aarreaittana Tammekann piti nimenomaan Suomea.

Tammekannit itse hahmottelivat myös tilanjaottelun ja ratkaisun. Niin ikään he antoivat ohjeita pienimmistäkin yksityiskohdista, mikä kertoo siitä, että he olivat ajan tasalla, mitä tuli moderniin kodinsisustukseen: keittiöstä tuli hyvin pieni, se oli muodikkaasti yhdistetty ruokasaliin (tarjoiluluukun avulla) , kellarista keittiöön kulki hissi, joka nosti polttopuut. Oli myös muita moderneja yksityiskohtia. Ongelmalliseksi kävi uudenaikainen rakennusteknologia. Aallon ehdottamia ohuita koksipäällysteisiä rakenteita ei Virossa osattu tehdä, niinpä seinät rakennettiin 65 eikä 45 senttimetrin paksuiset ja mitattiin ns. sisäänpäin, mistä syystä huonekalut eivät oikein ottaneet mahtuakseen. Suurimman ongelman tuotti tasakatto. Turun asfalttitehtaan kattomateriaalia ei voitu tuoda Viroon ja niinpä katto tilattiin tallinnalaiselta firmalta, mutta jo ensimmäinen sade vuosi katon läpi. Uuden katon teki insinööri Clausen Suomesta, mutta sekin alkoi pian vuotaa. ”Koko Tartto selittää, että sellainen katto uhmaa Jumalaa, mistä syystä se vuotaakin,” Irene Tammekann kirjoitti Aallolle.

Vuonna 1936 järjestettiin uusi kilpailu Tallinnan taidehallista, johon kutsuttiin heimokansojen edustajat Alvar Aalto Suomesta, Gyla Rimanozcy Unkarista sekä Ragnar Östberg Ruotsista.

Kulttuurisuhteiden kehittäminen Suomen ja Unkarin kanssa tapahtui Fenno-Ugria-liikkeen puitteissa, johon osallistui myös valtion päämies Konstantin Päts henkilökohtaisesti. Taidemuseon kilpailun ensimmäinen palkinto jaettiin, mutta annettiin kuitenkin omille eli Edgar Kuusikille ja Jacobille. Aalto sai kolmannen palkinnon, unkarilaisen suunnitelma hylättiin tilavuuden ylittämisen takia. Östbergin työ ei miellyttänyt etusivuratkaisujen takia.

Taidemuseon kilpailusta puhuttaessa on puhuttu aina siitä, että palkintolautakunta oli muka konservatiivinen ja vanhoihin arvoihin pitäytyvä eikä osannut vielä arvostaa funktionalismia oikealla tavalla. Päätöksen aiheuttivat muuttuneet asenteet ei niinkään mikään vanhoillisuus. Ei haluttu saada samanlaista laatikkotaloa kuin oli taidehalli, vaan haluttiin aarreaitta. Taidemuseo oli valtion edustusrakennus, jonka yhteydessä sekä saksalaiset että ranskalaiset esikuvat sovelsivat monumentaalista modernisoitua klassisismia.

Vaikka Aaltokin tarjosi omassa ehdotuksessaan maanläheistä liusketta (korkea ”saliosasto” keskiaikaiselle taiteelle sisäänkäynnistä oikealla), hänen monumentaalisuutensa ei ollut riittävä, koska sille tarjosi kontrastin eli vastakohdan kevyt avoin näyttelysalisiiven ratkaisu, jona oli pylväsiin tukeutuva moderni valkoinen talo.

”Emme halua pitää aarteita noin avonaisesti esillä, pidämme myös parempana niiden nauttimiseksi suljetumpaa ympäristöä – meidän ilmastoomme sopi huonosti rakennuksen ensimmäisen kerroksen korvaaminen avonaisella pylväiköllä, niin että lattiasta tulee jäähdytyspinta, jolloin myös rakennuksen käytöstä tulee lämmityksen osalta erityisen kalliiksi. Ajatus sinänsä – vetää ympäröivä puisto rakennuksen alta läpi altaalla koristeltuun sisäpihaan on hurmaava, mutta sen voi toteuttaa jossain Välimeren ei Suomenlahden etelärannalla”, Hanno Kompus kommentoi.

Vuoden 1937 Pariisin maailmannäyttelyssä Viroa edusti moderni arkkitehtuuri. Baltian maiden paviljongin suunnitteli virolainen arkkitehti Aleksander Nürnberg. Ei tiedetä, siitäkö johtuen, että palkintoraadin puheenjohtajaksi oli kutsuttu suomalainen J. Sirén, mutta Baltian paviljonki muistutti kovasti kaksi vuotta aikaisemmin rakennettua Suomen paviljonkia Brysselissä, joka niin ikään kiehtoi yleisöä isolla lasisella etusivullaan. (A. Hytönen ja R.-V. Luukkonen, 1935). Koska elettiin säästöliekillä paviljongista tehtiin yhteinen, mistä syystä kansallisia arvoja oli turha vaatia. Kilpailun ehtoihinkin oli jo kirjoitettu arkkitehtuurin puolueettomuuden vaatimus.

Vuonna 1938 alettiin Tallinnan Hiiulle rakentaa hyppyrimäkeä, suunnitelma tilattiin alalle erikoistuneelta suomalaiselta Armas Palamaalta. Virolaisten urheilijoiden menestys Helsingin ampumakilpailuissa 1938 pani vauhtia muidenkin urheilurakennusten perustamiseen. Uusi iso urheiluhalli suunniteltiin rakennettavaksi Tallinnan Falk-puistoon. Kutsun kilpiluun saivat arkkitehdit Suomesta, Latviasta, Liettuasta ja Tanskasta. Mukana olivat Helsingin olympiastadionin piirtäjät Yrjö Lindgren ja Toivo Jäntti, joka ei sitten kuitenkaan kutsua noudattanut. Tanskasta oli mukana Christian Ostenfeld yhdessä P. Hansenin kanssa, palkintolautakuntaan tuli tunnettu ruotsalainen funktionalisti Paul Hedqvist. Suunnittelutehtävänä oli piirtää palloilusali, saunalla varustettu uimahalli ja voimistelusali. Kilpailun satona oli yhdeksän työtä. Ensimmäinen palkinto meni tuohon aikaan Helsingissä opiskelleen Enn Muistren ja suomalaisen Einari Teräsvirran yhteiselle suunnitelmalle.

Alkuun


Uudelleenitsenäistynyt Viro

Neuvostoaikana ei käytetty suomalaisten arkkitehtien palveluita, mutta virolaiset arkkitehdit seurasivat siitä huolimatta tarkkaan suomalaisten kollegojensa tekemisiä. Näin varsinkin 1960-lvuulla, jolloin Virossa matkittiin sekä myöhäiskauden Aaltoa että suomalaista orgaanista arkkitehtuuria. Vaikutteita löytyy Toomas Reinin, Valve Pormeistrin ja muidenkin töistä. Näin ollen suomalainen arkkitehtuuri oli sekin virolaisille eräänlainen ikkuna Eurooppaan.

Uudelleenitsenäistyneessä Virossa suomalainen pääoma alkoi 1990-luvulla kasvattaa Tallinnaa: Hansapankin rakennuksen suunnitteli Rävala-puiesteelle suomalainen Kari Mökkälä.

Raha ja markkinat lähentävät kansoja enemmän kun mikään muu. Kaikkien tiedossa on tosiasia, että skandinaavinen pääoma ”kasvattaa” Tallinnaa, ja että monet ilmiöt voidaan varustaa yhteisellä skandinaavistumis-nimikkeellä. Viron investointimarkkinoilla on johtoasemassa Ruotsi (40 %) Suomen ollessa hyvänä kakkosena 30 %:n osuudellaan. Tallinnan Radisson-hotellin suunnitteluun ja rakentamiseen osallistui suomalaisia, ruotsalaisia ja virolaisia firmoja, sisäarkkitehtina toimi ruotsalainen Cristian Lundvall Göteborgista, rakennuselementit olivat suomalaiselta Aaro Korhonen Oy:ltä, mukana olivat virolaiset arkkitehdit Künnapu ja Padrik sekä virolainen Merko-rakennusfirma.

1990-luvun alun kaikkein merkittävin arkkitehtuuritapahtuma oli Viron taidemuseosta julistettu kilpailu, johon saatiin 230 kilpailutyötä. Virolaisille tulokset olivat kaikkea muuta kuin riemastuttavat: suomalaiset arkkitehdit korjasivat koko potin eli kaikki 7 palkintoa. Suomalaisten menestyksen syynä oli ehkä sekin, että välittömästi sitä ennen oli ollut Kiasmasta julistettu kilpailu, jossa monet osallistujat olivat selvittäneet itselleen perinpohjin kaikki museoille ja näytettysaleille esitettävät erityisvaatimukset ja hienoudet. Virolaisten arkkitehtien töissä oli paljon juuri toiminnallisia epäkohtia.

Kilpailun voitti arkkitehti Pekka Vapaavuori, jonka suunnittelemalle museolle muurattiin peruskivi 9.10.2002.

Arkkitehtuurikatsaus Tapaamisiin toukokuussa

Alkuun

Muumi