29. kesäkuuta tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun kirjailija ja koomikko Antto Terras muutti Virosta Suomeen ollen osa inkeriläisten paluumuuttoa.
Antto Terras
Suomi-neidolla on tänä suvena syytä hymyyn, sillä kesäkuussa meille tulee täyteen kolmekymmentä vuotta yhteistä taivalta. Helmihäitämme on varmastikin syytä juhlia. Suhteeni Suomen kanssa alkoi pakkoavioliiton merkeissä vuonna 1991, presidentti Mauno Koiviston toimiessa vihkipappina. Minulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että tulisin joskus joutumaan Suomeen sulhaseksi. 1970-luvun alussa Neuvosto-Tallinnassa syntyneenä olin toki aina välillä ihmetellyt passissani komeilevaa kansallisuusmerkintää ”suomalainen”, mutta koska sillä ei ollut mitään käytännön merkitystä, olin sivuuttanut asian tyystin.
Neukkulasta olin toki päättänyt karata. En tietenkään Suomeen, sillä kukapa nyt sosialismista sosialismiin tahtoisi loikata. Sen sijan olin hakenut turvapaikkaa Israelista ja oleskelulupaa Ruotsista, mutta kummankin maan lähetystössä oli virkailijoilla järki päässä eikä viisumia irronnut. Mutta sitten saapui kevät 1990 ja Mauno Koivisto tiedotti Turun murteella, että kaikkien inkeriläisten olisi Suomeen saavuttava. Hilma-mummoni karjaisi saman tien ”jes” ja alkoi pakata kapsäkkejään. Hän oli kova tyttö lähtemään. Sotien aikaan oli Inkerinmaalla syntynyt ja asunut mummo lähetetty ensin Kuopioon, mistä hänet kuskattiin rauhanteon jälkeen takaisin Neuvostoliittoon, mutta ei enää Inkeriin, vaan syvälle Siperiaan. Mummo ei tästä säikähtänyt, vaan lähti suutuspäissään kävelemään takaisin kohti Itämeren rantoja. Vajaan vuoden kuluttua hän pääsi Viroon, sillä Inkerissä heidän vanhaa taloaan asutti jo joku slaavilainen kyntömies. Stalin-toverin ajatuksena oli tyhjentää koko pitäjä suomensukuisista. Inkeriläiset olivat monella tapaa hankalaa sakkia. He eivät uskoneet puhetta, pelänneet miliisiä ja höpöttivät kaiken kukkuraksi jotakin kummallista kieltä.
Mikä Inkerinmaa ja ketkä ihmeen inkeriläiset?
Minulle suomalaisuuteni tuli täytenä, epämieluisana yllätyksenä. Olin aina luullut olevani normaali neuvostokansalainen, kestävä ja kaunis. Inkeriläisten 1940-luvun kansanmurhasta edelleen morkkista poteva Koivisto tahtoi meidät kuitenkin takaisin Suomeen, ja sitä kutsua oli toteltava. Kesäkuun 29. päivä vuonna 1991 koitui kotimaallemme kohtalokkaaksi, sillä sinä aamuna nousin Helsingin Makasiiniterminaalissa Linda Linen aluksesta luvatulle kamaralle. Olin tullut jäädäkseni. Samassa paluumuuttorytäkässä saapui Suomeen myös kymmeniä tuhansia muita. Suurin osa heistä oli joko venäläisiä tai virolaisia, sillä Koiviston tunnepuuskassa keksimä hieno idea jätti kaikenlaiselle puliveivaukselle hyvin tilaa. Muuttoluvan sai alkuun periaatteessa kuka tahansa, joka jaksoi valehdella tullimiehelle olevansa edes suuntaa antavasti suomalainen.
Minulle ei ollut Inkerinmaa ja siihen liittyvä suomalainen ulottuvuus millään tavalla tuttu. Ja jos kohtaloaan ei tunne asianomistaja, niin hyvin todennäköisesti siitä on täysin tietämätön myös muu väki. Joten – tässäpä Inkerin tarina lyhyesti pelmeninkuoressa:
Inkerinmaa, nykyisen Pietarin kupeessa kukoistava reilunkokoinen tontti, sai nimensä intohimon inspiroimana. Novgorodin tyhmä ruhtinas Jaroslav Viisas meni vuonna 1019 rakastumaan ruotsalaiseen prinsessaan, joka lupasi kosijalleen siniveristä lempeä ainoastaan sillä ehdolla, että huomenlahjassa olisi kokoa ja näköä. Niinpä Jaroslav lohkaisi valtion takapihalta pätkän maata ja nimesi sen puolisonsa mukaan. Näin Inkerinmaa sai nimensä.
Inkerinmaata asutti hyvin outo jengi. Antropologien mukaan sinne olivat aikojen alussa asettuneet ne itämerensuomalaiset, jotka eivät viitsineet hiihtää varsinaiseen Suomeen asti. Porukalle antoivat väriä muutamat joukkoon eksyneet vatjalaiset ja vepsäläiset.
Vuonna 1617, kuten hyvin muistetaan, saatiin vihdoinkin aikaiseksi Stolbovan rauha. Inkerinmaa siirtyi sen myötä venäläisiltä ruotsalaisten hallintaan. Tukholman kruunupää joutui nyt keksimällä keksimään Inkeriin uutta asukaspohjaa, sillä historia oli osoittanut, että ellei valloitetulla tontilla asu keskushallinnolle myötämielistä sakkia, on alue taas kohta menetetty. Inkerin asukkaiksi päätettiin siirtää Suomesta kaikki rasittavimmat ihmiset, eli viipurilaiset, käkisalmelaiset ja savolaiset. Heitä ei jäänyt kotikonnuillaan kaipaamaan kukaan. Inkeri suomalaistui nopeasti. Alueen slaavit pakenivat himokkaita savolaisia kauemmas Venäjälle.
Seuraava, ratkaiseva vaihe Inkerin historiassa koitti Suuren Pohjan sodan jälkeen. Ruotsalaiset jäivät tässä kahinassa hopealle ja joutuivat luovuttamaan alusmaansa takaisin venäläisille. Voitokas Pietari Suuri riemastui asiasta niin, että päätti perustaa alueen upottavimmalle suolle nimeään kantavan kaupungin. Inkerinmaa venäläistyi hiukkasen, ja suurin osa savolaisten kiusaamista slaaveista uskalsi tulla taas kotiinsa.
Seuraavien parinsadan vuoden aikana ei tapahtunut Inkerinmaalla yhtään mitään mainittavaa. Aamulla noussut aurinko laski illalla, lehmät ammuivat ja kanat juoksentelivat vapaina. Unelias elämä päättyi bolsevikkien vallankumoukseen. Uuden aatteen kailottajat luokittelivat kansanvihollisten kastiin myös inkeriläiset. Eihän pääkaupungin liepeillä voinut asustella vierasmaalaisia. Alueen levottomuudet päättyivät tällä kertaa Tarton rauhaan. Sen mukaan osa Inkeristä siirtyi jostakin syystä Virolle, joskin tuntuvin pätkä jäi edelleen venäläisten puolelle. Suomalaiset kokivat tässä kohden kansallisen heräämisen, ja aloittivat pienimuotoisen heimosodan saadakseen Inkerin kokonaan itselleen. No, saamatta jäi.
Kohtalokkaat palautukset ja niiden korvaaminen
Varsinainen säheltäminen saapui uneliaisiin inkeriläiskyliin Stalinin toiminnan ansiosta. Viiksekäs despootti tahtoi puhdistaa Leningradin alueen kokonaan sosialismiin taipumattomista. Inkeriläiset kerättiin yhteen ja ripoteltiin asumaan pitkin Venäjän aroja. Heidän hienot talonsa ja tonttinsa annettiin ansioituneimmille kommunisteille. Toisen maailmansodan tiimellyksessä puuttuivat alueen asioihin luonnollisesti myös natsit. He piirittivät vesi kielellä Leningradia ja lähettivät loputkin koteihinsa unohtuneet inkeriläiset pois jaloista Suomeen. Saksalaisten ideana oli asuttaa Inkeriin omia kansalaisiaan. Olihan Leningradin kaatuminen ja koko Neuvostoliiton valloittaminen enää ajan kysymys. Inkeriläiset kuskattiin Suomeen Viron kautta. Heidät oli tarkoitus sijoittaa täällä maan jälleenrakennustöihin. Minun mummoni joutui kodinhoitajattareksi kuopiolaisen apteekkarin perheeseen. Apteekkari oli kuulemma kiva, mutta kuorsaavainen ihminen.
Suomi oli 1930–1940-luvuilla saksalaisten kanssa liiankin hyvää pataa. Joiltakin osin voitetun, mutta suurimmalta osalta hävityn sodan jälkeen saapui tilinteon hetki. Neuvostoliitto kaipasi takaisin Suomeen livahtaneita inkeriläisiä. Kysymyksessä oli pelkkä isomman mahdin osoittaminen, sillä neuvostoperheessä piisasi porukkaa omastakin takaa. Suomelle luvattiin, että kaikki palautetut saavat ison säilykepurkin ja kivan talon joko Inkerinmaalta tai sen välittömästä läheisyydestä. Viisikymmentä tuhatta inkeriläistä lähetettiin matkaan. Yleisessä tiedossa oli, ettei kenellekään kävisi hyvin. Säilykkeistä ei nähty edes vilausta ja palautettujen kolonnat jatkoivat rajan ylitettyään suoraan Siperiaan. Sinne suurin osa heistä jäikin.
1990-luvun paluumuuttohanke oli näiden tapahtumien epäsuoraa korvaamista. Virallinen Suomi ei ole koskaan myöntänyt lähettäneensä inkeriläisiään Neuvostoliittoon kuolemaan, mutta asia lienee selvä sanomattakin. Sodanjälkeinen rauha oli sen verran hauras, että jos naapuri jotakin pyysi, niin silloin kannatti totella.
Tässä oli lyhyt mutta rehellinen yhteenveto Inkerin maasta ja kansasta. Näiden kohtaloiden vuoksi myös minä olen tänään täällä Suomessa näitäkin rivejä kirjoittamassa. Kuluneet kolmekymmentä vuotta ovat olleet antoisia ja ihania. Minusta on tullut aivan täysiverinen suomalainen. Olen muuttunut toverista salonkikelpoiseksi, enkä kaipaa Neuvostoliittoa enää kuin joka toinen päivä.
Ja miten kävi mummolleni? No, hän perhana elää edelleen, asuu espoolaisessa hoivakodissa ja kiusaa sen henkilökuntaa parhaansa mukaan.
Artikkeli on julkaistu viro.nyt -kulttuurilehden numerossa 2/2021.
