Näyttelijän työn 20 vuotta sitten lopettanut Tene Ruubel tekee kuin tekeekin myönnytyksen teatterille ja viettää 60-vuotispäivänsä teatterin lavalla. Turu Teater vie ensimmäisen ammattilaisten ensi-iltansa Pärnuun, Tenen kotikaupunkiin.
Kirsi Äyräs
”Olen uudelleen antanut pikkusormen teatterille. Jatkon kaikki varmaan arvaavat”, naurahtaa Tene Ruubel.
Myönnytys teatterilavojen suuntaan ei ole hänelle helppo. Lopettaessaan työnsä Pärnun Endlan näyttelijänä hän vannoi itselleen: ei koskaan enää. Ja se päätös on pitänyt kaksi vuosikymmentä. Vuonna 2018 hän tuli muutamaksi kuukaudeksi töihin Varsinais-Suomen Viro-keskukseen, ja silloin ensimmäinen mitä hän itsestään kertoi, oli tämä sama ”ei koskaan enää”. Hyvin painokas ei koskaan… Vaan kuinkas sitten kävikään… Viro-keskuksen työtiimin kätilöimänä syntyi Tene Ruubelin nukketeatteri, ja kolmen porsaan ja hurjan susihukan seikkailut valloittivat pienten katsojien sydämet.
Nyt vuonna 2021 Tene on jälleen Viro-keskuksen tiimissä, ja syksyllä hänellä on edessään vielä suurempi haaste: on aika astua esiin nukketeatterin sermin takaa. Turussa perustettu uusi vironkielinen teatteri Turu Teater valmistautuu Siim Maatenin ohjauksessa ensimmäiseen ammattilaisten ensi-iltaansa. Tene Ruubel on Piret Jaaksin Öökuninganna-näytelmän Elli, eläkepäiviään Virossa viettävä kansainvälinen oopperadiiva.
”Unelmien rooli! Ellin tarinassa on paljon samaa kuin omassa elämässäni, vanhan ajan esiintymisen glamouria, suosion huumaa ja jopa maailmalla kiertämisen kokemukset. On paljon yhteistä, mistä ammentaa. Samalla Elli on ristiriitainen hahmo, jonka pään sisään on vaikea päästä.”
Tene myös miettii, laulaisiko lavalla itse Yönkuningattaren aarian.
”Se olisi vaikeaa! Entinen oopperalaulaja on tuhonnut äänensä polttamalla ketjussa, ja vanhuuskin painaa. Kunnianhimo ei anna tälle näytelmän oopperadiivalle rauhaa. Miten saan esiin hänen taistelunsa, miltä sen pitäisi kuulostaa?”
Oman haasteensa näytelmän harjoitteluun tuo korona. Näillä näkymin työryhmän on kokoonnuttava enimmäkseen etänä, joten perinteisiin harjoituksiin tottunut näyttelijä joutuu opiskelemaan tekstin uudella tavalla. Lavalla liikkuminen, toistot ja lihasmuisti, olisivat suuri apu vuorosanojen mieleen painamisessa, mutta nyt Tene Ruubel ja vastanäyttelijä Marin Mägi-Efert ovat aloittaneet tekstin lukemisen videopuhelujen kautta.
Ensi-ilta on Pärnun Endlassa, Tenen kotiteatterissa, hänen 60-vuotispäivänään 29.10. Sen jälkeen on vuorossa pienimuotoinen kiertue Virossa ja Suomessa. Suomessa Öökuningannan esitykset nähdään marraskuun lopulla.
”Varmasti jokaisen näyttelijä haaveissa on comeback. Edes kerran. Taisi minullakin olla jossain piilossa tämä haave, salainen toive nousta vielä kerran lavalle”, Tene myöntää.
Miten hieno tapa viettää 60-vuotisjuhlaa!
Syntynyt teatterilaiseksi
Tene syntyi Pärnussa teatteriperheeseen, hänen isänsä on näyttelijä Paul Ruubel, äitinsä näyttelijä ja teatterijärjestäjä Selma Sõõro.
”Ensimmäinen muistoni on, kun istun tyynyllä Tarton Vanemuisen lavalla yleisön edessä. Olin kolmevuotiaana mukana isäni esityksessä, ja minun piti malttaa istua paikallani.”
Ja sitä teatterilaisten lapsen elämä oli, paljon aikaa kului isän kanssa takahuoneessa, välillä lavallakin. Elämä muuttui perheen isän varhaisen kuoleman takia. Kahden lapsen yksinhuoltajaksi jäänyt äiti siirtyi töihin enemmän teatterin hallinnon puolelle.
Teatterin ohella toinen suuri asia Tenen lapsuudessa oli urheilu. Hän treenasi kilptasolla.
”Kun elokuvien teko alkoi jo viedä kaiken aikani, äitini sanoi, että minun pitää valita: urheilulle ei jää tarpeeksi aikaa. Nuoruuden treenaamisesta oli apua teatterissa, näytteleminen on erittäin fyysistä työtä.”
Vuonna 1979, vain 17-vuotiaana, Tene esiintyi kahdessa elokuvassa, joista hänet edelleen muistetaan. Hänellä oli roolit elokuvissa Naine kütab sauna ja Kõrboja peremees – nämä eivät kuitenkaan olleet edes hänen ensimmäisiä filmiroolejaan. Jo vuonna 1976 hän näytteli elokuvassa Imelugu, ja sitä aiemminkin pieniä sivurooleja omien vanhempiensa rinnalla.
”Kõrboja peremehe tekeminen oli hienoa aikaa, vietimme upean kesän Nelijärvellä. Olimme kuin yhtä perhettä ja vietimme myös vapaa-ajan yhdessä. Naurusta ei tullut loppua kuvauksissakaan. Sen ajan ystävyyssuhteet ovat kantaneet pitkään.”
Nuoresta iästään huolimatta Tene teki täyttä työtä Pärnun teatterissa. Hänellä oli jo monen vuoden kokemus ja alan peruskoulutus Endla-teatterin opetusstudiolta, kun hän aloitti 19-vuotiaana korkeakouluopinnot Tallinnan konservatorion näyttämötaiteiden osastolla. Opintojen jälkeen vuonna 1984 hän yllätti kaikki valitsemalla työn nukketeatterissa.
”Nukuteater halusi minut töihin, minulle tarjoutui uusi ja mielenkiintoinen haaste. Olin jo ollut teatterilainen niin pitkään, draamateatterin maailma oli liian tuttu. Se oli hyvä valinta, nukketeatterivuodet olivat elämäni parasta aikaa!”
Kollegat olivat nukketeatterinäyttelijöitä henkeen ja vereen. Se oli oma maailmansa, joka vei mukanaan.
”Ihmiset olivat niin uskomattomia, avoimia, lapsenmielisiä, niitä muistoja olen kantanut mukanani koko elämäni.
Pääsin jopa matkustamaan. Se oli suuri etuoikeus, kiersimme vuodessa 2–3 eri maata, festivaalit Bulgariassa ja Saksassa. Se oli uskomattoman hienoa, ikkuna maailmaan. Pärnu oli siihen aikaan todella suljettu paikka, siellä ei nähty edes Suomen televisiota, ei tullut mitään tietoa muualta maailmasta.
En kuitenkaan usko, että kukaan olisi kadehtinut matkoja. Kaikilla oli hyvä mieli, he kuulivat matkakertomuksia ja saivat pieniä tuliaisiakin.”
Nukketeatteri vetosi myös Tallinnassa. Romeo ja Julia oli mieletön menestys, yleisö eläytyi ja itki. Klassikosta tuli tekijöille myös paljon palkintoja.
Teatterin lumo ja kirous
Vuonna 1990 Tene Ruubel palasi Pärnun Endla-teatteriin ja jatkoi työtä kotiteatterinsa lavalla seuraavan vuosikymmenen. Se tuntui kotiinpaluulta. Teatteriroolit olivat se, mitä yleisö rakasti, juuri niistä Tene sai eniten palautetta. Hänen kaikkiaan 11 elokuvarooliaan eivät koskaan saaneet samanlaista vastaanottoa.
”Sen ajan elokuvat eivät olleet laatutyötä. Tekijät tiesivät sen, yleisö tiesi sen. Meitä näyttelijöitä oli sen verran vähän, että tietenkin meitä kaikkia käytettiin filmirooleissa, mutta ne olivat meille vain sivutöitä. Kuvauksissa oli usein hauskaa, mutta yhtään suosikkia minulla ei näistä ole. Myöhemmin elokuvien taso Virossa on noussut, itse olin alalla huonoon aikaan”, Tene arvioi.
Teatterin puolella oli toisin. Työtä tehtiin kunnianhimoisesti ja siinä oli todellista glamouria. Alan arvostettuja palkintoja Tene Ruubel saikin pokata jopa kolmena perättäisenä vuotena, syntymäpäivänään. Juuri sinä päivänä jaettiin Viron teatteripalkinnot juhlallisessa gaalassa.
Virossa on ollut aina suuri kunnioitus ja ihailu teatteria kohtaan. Teatteriin meno on juhlallinen hetki, johon liittyy iltaan valmistautuminen, pukeutuminen, ihmisten tapaaminen.
”Ja niin on edelleen. Teatterin arvostus, kauneuden ja elämysten kaipuu on säilynyt”, Tene arvioi.
Kaikella glamourilla, pukuloistolla, yleisön ihailulla ja teatterin tiiviillä yhteisöllä oli myös raskas kääntöpuolensa.
”Minulta on varmasti tuhat kertaa kysytty, miksi lopetit, kun olit niin huipulla. Lopulta oli vain mitta täynnä. Ei ollut omaa elämää, esitykset, tv, radio, elokuvat ja konsertit veivät kaiken ajan. Nyt kun katson, miten samat esiintyjät ovat kaikkialla mukana, sama toistuu niin Virossa kuin Suomessakin, mietin, kuinka he jaksavat.
Oma elämäni alkoi todella olla liian raskasta. Kun esitys loppui, koko porukka lähti kaljalle, yöhön saakka jatkettiin, siitä aamulla harjoituksiin ja illalla esitys, ja sama kuvio toistui, ei voinut jättäytyä pois. Kuuluisuus takasi myös ulkopuolisten huomion. Joka paikassa tunnistettiin. Näyttelijä oli yleisön omaisuutta niin lavalla kuin vapaa-ajalla.
Minun ongelmani oli se, että olin aina oma itseni, en osannut kätkeä mitään.… Ja ihmiset puhuivat… Kun heräsin aamulla, kaikki kaupungilla jo tiesivät, mitä illan mittaan oli tapahtunut. Itseäni ei kiinnostanut, mitä puhuttiin teatterityön ulkopuolella. Näyttelijänä tunsin, kuinka ihmiset rakastivat työtäni, se riitti minulle.
Jopa kokemani keskenmenotkin olivat julkista tietoa. Kukaan ei tietenkään tiennyt, mitä todelliset tunteeni olivat, kun suljin kotioven ja itkin. Kauheaa, sitä tilannetta ja kaikkia niitä paineita ei voi edes kuvailla.
Teatterityökin muuttui. Alettiin tehdä tehdasteatteria, tavoiteltiin tehokkuutta ja modernia esittämisen tapaa. Se oli mielestäni rumaa, olen klassinen näyttelijä eikä uusi tyyli sopinut minulle. Hengittämisen aikaa ei enää ollut. Tunsin, että kaikki oli mennyt, ei ollut enää sitä teatteria, jonka tunsin.”
Tene sai äidiltään jälleen viisaan neuvon: sinun ei ole pakko olla näyttelijä koko ikääsi. Voit tehdä jotain muuta! Lähde maailmalle, kun siltä tuntuu!
”Se oli valtava helpotus. Pystyin loikkaamaan pois julkisuudesta ja näyttelijän roolista: uskalsin tunnustaa itselleni, että jopa pelkäsin, että kuolen sinne lavalle.
Olin 40-vuotias, kun lopetin ja pakkasin laukkuni. Olen onnellinen, että lähdin pois. Ilman sitä en olisi se, mitä olen nyt. Mitkään ulkomaanreissut eivät anna sitä kokemusta kuin ulkomailla asuminen. Lähdin mahdollisimman kauas, ilman aikomusta palata.
Kaikki on mennyt oikein, kaikki on loppunut oikeaan aikaan”, Tene summaa.
Amerikan kautta Suomeen
Tene Ruubel lähti niin kauas kuin osasi kuvitella: Amerikkaan. Uuteen maahan sopeutuminen oli helppoa. Hän löysi heti töitä ja alkoi rakentaa uudenlaista identiteettiä.
”Ehkä näyttelin niin hyvin hoitajaa, että kelpasin”, hän ihmettelee nyt.
”Hoidin Alzheimer-potilaita, otin tämän työn 100-prosenttisesti sydämeeni, ymmärsin, kuinka suuri vastuu hoitajalla on ihmisen hengestä.
Olen avoin ihminen ja tutustun nopeasti. Ympärillä oli joka puolelta tulleita ihmisiä, oli helppo tuntea kuuluvansa joukkoon.”
Suomeen muutto sen sijaan tuotti yllättäen paljon enemmän vaikeuksia.
”Minulla oli aluksi tosi raskasta Suomessa, en ymmärtänyt mitään!”
Tenellä oli ennestään paljonkin Suomea vastaan.
”En lainkaan halunnut tulla, en halunnut edes puhua suomalaisten kanssa. Kun sisareni avioitui suomalaisen miehen kanssa, se oli minulle suuri järkytys. Tunsin suomalaiset ennestään vain Tallinnan juoppoturisteina. Se kuva oli oksettava, en halunnut antaa periksi ja tutustua suomalaisiin.
Pikkuhiljaa sisko alkoi kertoa, kuinka kivoja suomalaiset ovat, en vieläkään halunnut uskoa. Lopulta 2010 tulin Suomeen ensimmäistä kertaa. Tulin Kokkolaan töihin ja huomasinkin pian, että sisar oli oikeassa. Suomalaiset olivat ystävällisiä ja yrittävät ymmärtää minua, vaikka en puhunut suomea lainkaan.
Oli kuitenkin sellaisia hetkiä, ettei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Palkastani pidätettiin veroa 60 prosenttia, monta kuukautta elin niin, että sain palkkaa 140 euroa. Kukaan kun ei huomannut kertoa, että minun olisi pitänyt viedä verokortti työnantajalle!
Nyt vihdoin tunnen, että ymmärrän suomalaista yhteiskuntaa, kymmenen vuotta on kulunut ja olen oppinut kieltä. Suomi on onnellinen maa, mutta ongelmiakin on. Suomen ongelma voikin olla, että kaikki on liian hyvää, liian saatavilla. Virossa puolestaan hyvää ovat voimakkaat perinteet.
Esimerkiksi virolainen kotiruoka! Kun teen ruokaa suomalaisille, ihmettelevät he aina, miten herkullista. Voin kertoa salaisuuden: ihan samasta tutusta marketista ostan ainekset”, Tene nauraa.
Elämä Suomessa on rauhallista ja arki on asettunut uomiinsa.
”Nautin kauniista ympäristöstä, teen paljon käsitöitä, viihdyn omassa rauhassani ja minulla on aina paljon tekemistä.”
Teatterin lavalle paluukin tuntuu hyvältä, vaikka pientä ristiriitaakin tunteessa on:
”Jokaisessa näyttelijässä on varmasti näyttelijä koko elämän. Kun olet syntynyt näyttelijäksi, olet loppuun saakka näyttelijä. Hiukan kyllä ärsyttää, että olen antanut pikkusormen takaisin!”
Turu Teatri lavastus Öökuninganna
Turu Teater
Piret Jaaksi kirjutatud Öökuninganna on Turu Teatri esimene lavastus kutseliste näitlejatega. Lugu räägib mineviku aupaistes elavast Ellist, kes on nooruses Berliini ooperiteatris laulnud, kuid elu on surunud ta tagasi Eestisse oma pensionipõlve pidama. Kui järjekordne sotsiaaltöötaja, tulevikku vaatav Janne tema uksele ilmub, vallandub sündmustik, milleks keegi valmis ei ole. Elli rolli kohta ütleb Jaaks:
„Ma tahtsin kirjutada selle rolli nii, et seal oleksid koos kõik registrid – et saaks nalja, oleks huumorit ja sekka ka sügavat isiklikku tragöödiat. Et see roll oleks värvikas ja võimas nagu Öökuninganna aaria, mida Elli on ihaldanud kogu elu laulda.“
Siim Maaten annab oma lavastuses võimaluse uurida mis võib juhtuda siis, kui meile armsaks ja selgeks saanud rollid keeratakse peapeale, mis juhtub siis, kui avastad enda kohta midagi, mida isegi otsida pole osanud ja leiad kellegi, kes sind sellel teel toetab.
Elli osas astub lavale Soomes elav Eesti näitleja Tene Ruubel (Kõrboja peremees) ning tema lavapartneriks on Soome ja Eesti vahel elav Marin Mägi-Efert (Võta või jäta ja Ema!). Lavastuse kunstnikuks on Neoon Must.
Esietendus 29.10.2021 Pärnus – Tene Ruubeli 60 a juubel.
Soome etendused: 20.–27.11.2021 Tampere, Rauma, Pori, Vaasa, Turu
Turu Teater on eesti keelest lugupidavaid teatritegijaid koondav teater Turu linnas, Soomes.
Teatteriproduktion tukena: Turun teatterisäätiö, Varsinais-Suomen Viro-keskus ry ja SVYL.
Esitykset Suomessa 20.11.–27.11. 2021 (Tampere, Rauma, Pori, Vaasa, Turku)
