Tänä kesänä on kulunut 70 vuotta Helsingin olympialaisista, joissa menestystä niittivät myös virolaiset.
Hannu Oittinen
Toisen maailmansodan loppuminen merkitsi isompien murhenäytelmien ohessa pitkäaikaista keskeytystä Suomen ja Viron normaalissa kanssakäymisessä. Jatkosodan päättymisen jälkeen syksyllä 1944 suhteet katkesivat lähes täysin runsaaksi kymmeneksi vuodeksi. Tiedesuhteita tutkineen Heikki Olavi Kallion mukaan Viron ja Suomen välillä vuonna 1937 solmittu kulttuurisopimus ”unohdettiin neuvostovallan aikana”. Uutta aamunkoittoa virallisissa suhteissa merkitsi vasta Suomen ja Neuvostoliiton välinen tieteellis-tekninen yhteistoimintasopimus, joka allekirjoitettiin Moskovassa elokuussa 1955.
Sopimuksen tiimoilta ensimmäisiä Neuvosto-Virossa sodan jälkeen vierailleita tiedevaikuttajia olivat professori Kustaa Vilkuna ja tohtori Väinö Kaukonen helmi-maaliskuussa 1956. Jo saman vuoden syyskuussa Viroon ehti myös laajempi kulttuurivaltuuskunta professori Lauri Postin johdolla, jäseninään muiden muassa kirjailija Olavi Paavolainen, toimittaja Kalevi Kilpi ja Helsingin yliopiston viron kielen lehtori Eeva Niinivaara.
Avautunutta mahdollisuutta hyödynsivät ripeästi myös opiskelijat, sillä Suomen ylioppilaskuntien liiton delegaatio kävi Tallinnassa lokakuussa. Opiskelijat, ja muutkin, pystyivät muun ohessa sopimaan myös urheilusuhteiden vilkastamisesta, mikä johti useihin vierailuihin puolin ja toisin jo ennen Kekkosen tunnettua Viron-käyntiä vuonna 1964. Esimerkiksi Viron ja Suomen välinen kaksi päivää kestänyt yleisurheilumaaottelu käytiin kesäkuussa 1963 Tarton yliopiston stadionilla.
Kulttuurisuhteiden aavemainen hiljaisuus oli urheilun saralla rikottu silti jo aiemmin. Näin tapahtui etenkin Helsingin olympialaisten yhteydessä kesällä 1952. Olympialaisiin ensi kertaa osallistuneen Neuvostoliiton valtavaan joukkueeseen kuului kymmenkunta virolaista, jotka ylsivät näkyvään menestykseen aina henkilökohtaista olympiakultaa myöten, tuomisinaan muunkin värisiä mitaleja ja pistesijoja.
Leipälajina paini
Virolaisten painimaineelle olivat jo 1900-luvun alkuvuosina laskeneet vankan perustan Georg Lurich, Aleksander Aberg ja Georg Hackenschmidt. Jokainen heistä ylsi maailmanmestaruuteen ja teki siten tunnetuksi lähes tuntematonta Venäjän pikkuprovinssia eli Viroa. Menestys näkyi pian myös olympiakisoissa, sillä painimitaleja virolaiset keräsivät Tukholman kisoista 1912 lähtien kaikissa olympialaisissa ennen Helsinkiä lukuun ottamatta Antverpeniä 1920 sekä Los Angelesin ja Lontoon kisoja (1932, 1948), joihin virolaiset eivät kansakuntana päässeet osallistumaan. Tosin Osvald Käpp sijoittui ”muukalaisena” eri painilajien pistesijoille myös Los Angelesissa.
Aiemmista kisoista virolaiset olivat kahmineet peräti viisi olympiakultaa: Eduard Pütsep Pariisista 1924, Voldemar Väli ja Osvald Käpp Amsterdamista 1928 ja – hämmästyttävimpänä saavutuksena – Kristjan Palusalun kultamitalit Berliinistä 1936 sekä kreikkalais-roomalaisessa että vapaapainissa, mikä on yhä ainutkertainen suoritus. Palusalu jos kuka vankisti näin maan painivaltaa. Urotekonsa ansiosta hän lukeutui ylipäätään Viron nuoren tasavallan kansainvälisesti tunnetuimpiin nimiin.
Huikea menestys selitti varmaan myös Palusalun jatkokohtaloa. 1930-luvulla Palusalu saavutti Euroopan mestaruuden kreikkalais-roomalaisessa painissa vuonna 1937, Viron mestaruuksia hänelle kertyi samaan aikaan kummassakin painilajissa kaksitoista. Tallinnassa vanginvartijana toiminut Palusalu mobilisoitiin puna-armeijaan vuonna 1941, kunnes hän pakeni rintamalinjan yli Suomeen. Viroon viimein palautettu painimies sai tempustaan vain kahden vuoden karkotuksen itään, eli tuomio oli ihmeteltävän vähäinen. Paluunsa jälkeen hän toimi Virossa valmentajana ja rakennustyöläisenä. Mestari kuoli Tallinnassa vuonna 1987.
Virolaisten painitaustaa vasten Johannes Kotkaksen kultamitali Helsingissä kreikkalais-roomalaisen painin raskaassa sarjassa ei tullut yllätyksenä. Palusalun manttelinperijäksikin kutsutun Kotkaksen saavutukset olivat vahvasti viitanneet menestykseen, sillä Kotkas voitti EM-kultaa Tallinnan ”kotikisoissa” 1938, samoin seuraavana vuonna Oslossa sekä vielä vuonna 1947. Muuttuneissa yhteiskunnallisissa oloissa hänestä oli leivottu myös Neuvostoliiton painimestari jo vuonna 1940.
Vuonna 1915 syntyneen ja 1998 kuolleen Kotkaksen huikea ura poiki siis lukuisia mestaruuksia niin Virossa, Neuvostoliitossa kuin kansainvälisesti. Erikoista lahjakkuutta osoitti, että hän ylsi Neuvostoliiton mestaruuteen ja ennätykseen myös moukarinheitossa, Virossa taas maan mestaruuteen myös painonnostossa. Vaihtuneen isänmaan varhaisen hyväksynnän tälle sankarille todistaa ansioituneen mestariurheilijan titteli jo vuodelta 1943. Neuvosto-Viro puolestaan kunnioitti pitkään valmentajanakin toimineen Kotkaksen uraa Viron SNT:n ansioituneen urheilijan arvonimellä (1964).
Englas ja Lipp
Painista todettakoon vielä, että sittemmin kaksinkertainen maailmanmestari (1953, 1954) August Englas sijoittui Helsingissä neljänneksi vapaapainin raskaassa sarjassa. Vahvoin odotuksin matkaan lähetetty Englas vetosi eräässä elämänsä ehtoon haastattelussa muun muassa rankan leirityksen tuomaan ylikuntoon ja väsymykseen ”heikon” sijoituksen syynä. Vaikka kommentti kuulostaa epäonnisen urheilijan selittelyltä, se lienee osin myös totta, sillä tiettävästi Neuvostoliitto panosti valtavasti kisoihin lähetettyihin urheilijoihin. Heidän odotettiin menestyvän, ja siksi urheilijoiden valmentamiseen käytettiin ”pelkästään yhden vuoden aikana miljardeja ruplia”, kuten Wikipedia asian tiivistää. Mainittu ”vuosi” osui lähinnä ajankohtaan 1951–1952, sillä Neuvostoliitto oli otettu Kansainvälisen olympiakomitean jäseneksi toukokuussa 1951 ja Helsingin kisakutsuun se oli vastannut myöntävästi vasta saman vuoden joulukuussa.
Maailmanmestaruuksillaan ja muilla ansioillaan Englas korjasi myöhemmin epäonnistumisensa Helsingissä. Virolaiseksi olympiapainijaksi Englas oli noussut yllättävän nopeasti ja sikäli suopeista lähtökohdista, että hänellä oli sekä työläistaustaa että sotilaskokemusta puna-armeijasta. Saarenmaan ja Kuurinmaan kuluttavissa taisteluissa saksalaisia vastaan hän haavoittui kahdesti. Tiit Karuksin tekemän haastattelun mukaan miehen vakavampi painiura alkoi käytännössä vasta sodan jälkeen, ja mainittujen suursaavutusten ohessa se johti lukuisiin Neuvostoliiton ja Viron mestaruuksiin, valmennusuralle sekä tavanomaisiin tunnustuksiin. Luultavasti Englasilla ei Tallinnan Nõmmen kaupunginosan pitkäaikaisena asukkaanakaan ollut syytä valittaa oikein mistään, kun kortteeri oli saatu järjestymään.
Jos Englasia pidettiin taustansa takia poliittisesti luotettavana, niin täysin vastakkainen tapaus oli Heino Lipp, jota ei päästetty olympialaisiin lainkaan. Hän olisi varmasti ollut Helsingissä melkoinen tekijä, sillä Lipp ylsi vuosina 1943–1953 Neuvostoliiton mestaruuskisoissa kolmessa lajissa peräti 12 mestaruuteen! Niistä kuusi tuli kuulantyönnössä, neljä keihäänheitossa ja
kaksi kymmenottelussa. Olympialaisten aikaan hän kuului kuulantyönnössä Euroopan ehdottomaan kärkeen ja kymmenottelussa maailman huippuihin. Sydneyn olympialaisten kymmenottelun voittajalla Erki Noolilla olisi siis hyvin voinut olla edeltäjä Helsingin kisoissa!
Kävelijän iloja
Yleisurheilussa Bruno Junk sai 10 000 metrin kävelyssä pronssia. Hienoa saavutusta varjosti se, että hopea livahti äärimmäisen niukasti Sveitsin Fritz Schwabille: lopputuloksissa miehille on merkitty täsmälleen sama aika eli 45.41,0. Kismitystä lisäsi, että Schwabia ei hylätty, vaikka hän ”puolittain juoksi maaliin”, kuten asiaa on useammassa lähteessä jälkiviisaasti luonnehdittu.
Antero Raevuoren mukaan Junkin epäonni jatkui erikoisella tavalla myös kentän ulkopuolella. Häntä tuli nimittäin etsimään saksalainen aviopari Hampurista, joka halusi varmistua siitä, ettei Bruno ollut heidän sodassa kadonnut poikansa. Pojalla oli näet täysin sama nimi, ja harmiton tapaus olisi saanut päättyäkin harmittomasti, ellei yhteys saksalaisiin olisi herättänyt Neuvostoliiton joukkueen urheilijoiden poliittisten valvojien epäluuloja. Junkin ei siksi sallittu osallistua olympialaisten päättäjäisiin, vaan hänen piti poistua maasta aikaisemmin. Ilmeisesti epäluulot sittemmin haihtuivat, sillä Melbournen kisoissa 1956 Junk ylsi taas pronssille, tällä kertaa 20 kilometrin kävelyssä.
1500 metrin juoksussa Tallinnan Spartakin kasvatti Mihail Velsveebel jäi välieriin. Yleisurheilustadionin ulkopuolellakin kolmen virolaisen menestys oli tavanomainen tai vaatimaton. Pyöräilyn 4000 metrin joukkuetakaa-ajossa Neuvostoliitto jäi sijalle 14. Joukkueessa oli mukana Nikolai Matvejev Tallinnan Kalevista. Myös uinnissa tulokset jäivät heikoiksi, sillä Endel Edasi Tallinnan Dynamosta jäi alkueriin 100 metrin vapaauinnissa ja vastaavasti Endel Press alkueriin 1500 metrin vapaauinnissa. Sen sijaan koripallossa onnistuttiin paremmin.
Hopeajoukkueen kantavia voimia
Neuvostoliiton hopeaa ottaneessa koripallojoukkueessa olivat mukana virolaiset Joann Lõssov, Ilmar Kullam ja Heino Kruus. He kuuluivat jopa joukkueen kantaviin voimiin, sillä jokaisella oli takanaan yhteinen Euroopan mestaruus vuodelta 1951 samoin kuin Neuvostoliiton mestaruus vuodelta 1949. Sen lisäksi Lõssov ja Kullam olivat yltäneet Euroopan mestaruuteen myös jo vuonna 1947: olympialaisten jälkeen vuonna 1953 Kruus sekä Kullam taas olivat mukana hankkimassa Neuvostoliitolle Euroopan mestaruutta.
Koripallojoukkueista kymmenen pääsi Helsingissä suoraan jatkoon aiemman menestyksen perusteella sekä Suomi järjestäjämaana. 16 joukkueen loppusarjan kakkoslohkossa Suomi kuitenkin hävisi ottelunsa selvästi Meksikolle (66–48) ja Neuvostoliitolle (47–35), Bulgarialle sen sijaan vain äärimmäisen niukasti (65–64). Välierissä pelattiin USA:n ja Neuvostoliiton välillä finaalin ennakkonäytös, jonka jenkit veivät näytöstyyliin 86–58. Itse finaalia taas on luonnehdittu vähäisen korimäärän vuoksi muun muassa ”tylsäksi” ja ”hidastempoiseksi”. Ottelu päättyi USA:lle lukemin 36–25. Neuvostoliiton taktiikkana väitetään olleen pelin jäädyttäminen, jotta jenkkien vauhdissa olisi pysytty edes jotenkin. Se ei riittänyt, vaan USA vei voiton näilläkin korimäärillä selvästi.
Virolaisia oli mukana Neuvostoliiton joukkueessa myös, kun maa sai hopeaa Tokiossa 1964 (Jaak Lipso) ja pronssia Mexicon olympialaisissa 1968 (Anatoli Krikun, Jaak Lipso, Priit Tomson). Vuoden 1988 olympialaisiin kultamitalisteihin taas kuului Tiit Sokk. Olympialaisten ohessa useammalla virolaisilla niin miesten kuin naisten koripallossa on Euroopan ja maailmanmestaruuksia, joten koripallokansan titteli on maassa hyvin ansaittu, tosin vain Neuvostoliiton yhteydessä.
Münchenin olympialaisten koripallofinaali vuonna 1972 ei jättänyt ketään kylmäksi. Virolaisia ei tiimiin ollut sillä kertaa valittu, mutta Baltiaa sentään edusti liettualainen Modestas Paulauskas. Neuvostoliiton kultamitali vain yhden pisteen erolla (51:50) USA:sta tuotti suoranaisen protestitulvan jenkkien taholta sekä tietysti hirvittävän määrän jossittelua jälkikäteen. Kylmän sodan asetelmissa USA:n hallitsema koripallo oli olympialaisissa jatkuvasti hyvin näkyvästi esillä Helsingin kisoista lähtien. Jännitystä lisäsi, että Neuvostoliitto pystyi usein antamaan tiukan vastuksen jenkkien korihaille ja myös pari kertaa nappaamaan kirkkaimmat mitalit heidän nenänsä edestä.
Kokista ei sitten juoda!
Helsingin olympialaisiin on jälkikäteen suhtauduttu muiden muassa viimeisinä ”oikeina olympialaisina” ja väitetty myös, ettei politiikalla olisi ollut kisoissa sijaa. Se ei pidä paikkaansa. Moinen nostalgia jättää täysin varjoonsa sen, että Helsingin kisat merkitsivät myös kylmän sodan alkua uudella rintamalla eli urheilussa. Neuvostoliitto ei suinkaan osallistunut kisoihin missään Pierre de Coubertinin ajamassa olympiahengessä, vaan pikemmin päinvastoin. Se eristäytyi muiden itäblokin maiden kanssa Otaniemeen omaan olympiakyläänsä, vältti kontakteja muiden maiden kanssa ja harkitsi aluksi jopa sitä, etteivät neuvostourheilijat olisi lainkaan majoittuneet Suomeen, vaan heidät olisi lennätetty päivittäin paikalle Leningradista tai tuotu Porkkalasta, Neuvostoliiton sotilastukikohdasta Suomessa.
Tiettävästi Kansainvälisen olympiakomitean suomalaisjäsenen Erik von Frenckellin vaikutuksesta Neuvostoliitto lopulta suostui majoittumaan pääkaupunkiseudulle. Se tosin tarkoitti, että itänaapuri hääti Otaniemen vasta valmistuneesta teekkarikylästä kisojen kaikki naisurheilijat ja otti sen omaan ja itäblokin käyttöön – myös omille naisilleen. Muut leidit, joita olympialaisten urheilijoista oli viitisensataa, siirrettiin pika-aikataululla Meilahden entiseen sairaanhoito-oppilaitokseen. Lopulta kaikella kunnialla, vaikka esimerkiksi Arvo Ylppö ehti arvostella hanketta. Miesten ja naisten epätasa-arvo ei silti ollut Neuvostoliiton vika, sillä naisurheilijoiden määrässä se ylsi kisoissa suunnilleen samaan kuin länsi, noin kymmeneen prosenttiin… Se kertoo lähinnä ajan yleistrendeistä. Virosta Helsinkiin ei saatu urheilemaan ainuttakaan naista.
Helsingissä oli siis lopulta kaksi olympiakylää. Kylmän sodan luoma Otaniemi vastaan Käpylän uusi olympiakylä Koskelantien eteläpuolella. Tai sikäli Otaniemi oli jo kolmas kylä, että Koskenlantien pohjoisreuna oli rakennettu Suomelle myönnettyjä vuoden 1940 olympialaisia varten. Talvisodan jälkeen sen asunnot annettiin kuitenkin sotaveteraanien käyttöön.
Neuvostoliiton joukkueen jäseniä oli kielletty seurustelemasta lännestä tulevien urheilijoiden kanssa. Siksi kuulostaa oudolta, että Neuvostoliiton joukkue teki jossain kokoonpanossa ns. ystävyysvierailun pahimman vihollisensa eli USA:n joukkueen luokse Käpylään. Tai sitten Coubertinin henki päästettiin tuokioksi valloilleen. Mene tiedä.
Muuten neukkujoukkueen jäsenten piti olla jatkuvasti tarkkana, jottei olisi tullut tehneeksi virheitä. Helsinkiin oli esimerkiksi saatu 170 000 pikkupulloa olympialaisten virallista janojuomaa eli Coca-Colaa. Voi vain arvailla, tarjoutuiko paikan päälle lasketuille virolaisille koskaan edes mahdollisuutta ostaa kokista suomalaisilta sotaveteraaneilta. Ellei joku tarjonnut, sillä tuskin virolaisten taskurahat kovin pitkälle riittivät matkamuistojen tai kokemusten hankinnassa. Eikä sellainen kokemus saanut missään tapauksessa olla ainakaan Amerikan hirveiden imperialistien lanseeraaman kokiksen juominen.
Lähteet:
EE 14. Eesti Entsüklopeedia. Eesti elulood (Eesti Entsüklopeediakirjastus 2000)
Friman, Helena; Härö, Mikko; Laitinen, Kaisu; Lehto, Marja-Liisa: Olympiakaupunki Helsinki 1952. Olympiastaden Helsingfors 1952. Helsinki, The Olympic City 1952 (Memoria 7. Helsingin kaupunginmuseo 1992)
Gomelski, Vladimir: Legendaarne finaal NSVL : USA 1972 (Tänapäev 2018, venäjästä virontanut Ülar Lauk)
Helsinki 1952 (Suomen Urheilumuseosäätiö 2002)
Ibrus, Märt: Eesti spordi 100 aastat (Riigikantselei ja AS Postimees Grupp. Post Factum 2019)
Iloinen 1950-luku. Purkkaa, unelmia ja sotakorvauksia (Tammi 2003)
Kallio, Heikki Olavi: Suomen ja Viron tiedesuhteet erityisesti Viron miehitysaikana vuosina 1940–1991 (Tallinnan pedagogisen yliopiston humanististen tieteiden väitöskirjat 13. TPÜ Kirjastus 2004)
Karuks, Tiit: Kaheksa kanget. Valitud usutlused (Ajakirjade Kirjastus 2015)
Kesäolympialaiset 1952 (Suomalainen Wikipedia: fi.m.wikipedia.org)
Koik, Lembit: Urheileva Eesti (Perioodika 1978)
Kolbe, Laura: Sivistyneistön rooli. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta 1944–1959 (HYY 1993)
Raevuori, Antero: Viimeiset oikeat olympialaiset. Helsinki 1952 (Ajatus Kirjat 2002)
Tiedonkeruussa auttoivat Timo Hanhivaara ja Mari-Liis Roos. Lämmin kiitos heille!
