Hyvää Virolaisen kirjan vuotta!
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun viron kieltä nähtiin ensi kertaa painettuna. Vuosi onkin virolaisen kirjan teemavuosi, jota vietetään nostamalla esille niin virolaista kirjaa kuin myös viron kirjakieltä.
Suomen Viro-yhdistysten liiton hallitus aloittaa vuoden juhlistamisen vinkkaamalla omia suosikkejaan virolaisesta kirjallisuudesta.
Sarjan aloittaa liiton varapuheenjohtaja, Viljandin ystävien Anne Ala-Honkola, jonka lukuvinkki on Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät (Tammi 1986, suom. Eva Lille):
”Viivi Luik kuvaa erittäin taitavasti ja uskottavasti 1950-luvun alun virolaista maaseutua minä-kertojanaan 5-vuotias tyttö. Tyttö kiinnittää huomiota erilaisiin asioihin: uuden vallan iskulauseet, kolhoosien perustaminen, salaperäiset ruoan piilottamiset metsäveljille, vinteille kätketyt esineet ja vaatteet sekä ikivanhat uskomukset, kummallisen salaileva ilmapiiri. Luik on myös taitava luonnon, tuoksujen ja äänien kuvaaja: miltä kerni tuoksui, miten jokin natisi. Suosittelen tätä kirjaa jokaiselle, joka haluaa ’sukeltaa’ Neuvosto-Viron alkuvuosiin. Sain tietää tästä kirjasta mm. metsäveljistä.”
Seitsemäs rauhan kevät löytyy valtaosasta kirjastoja, ja ainakin pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoista sen voi lainata myös viroksi (Seitsmes rahukevad)!
SVYL:n toisen varapuheenjohtajan, Tampere–Tartto-seuran Heikki Rantalan lukuvinkki on Andrus Kivirähkin Riihiukko, eli, Marraskuu (Otava 2002, suom. Kaisu Lahikainen):
”Valitsin Andrus Kivirähkin Riihiukon, koska se on yksi unohtumattomista lukukokemuksista. Kirja sijoittuu – tavallaan – Viron maaorjuuden aikaan.
Kirjan maailmassa elävät moision ja sitä ympäröivän varastelevan rahvaan keskellä möröt, kratit, sielut, koirankuonolaiset, hiidet, tuulispäät, kyöpelit, peikot, vainajat, ihmissudet, merilehmät, noidat, horkat, rutto, näkki, Jeesus sekä piru, paholainen ja vihtahousu.
Kirjan voi lukea virolaisen kansanperinteen nyrjähtäneenä ilotulituksena, missä kyläläisten puheissa muistellaan Lembitiä ja Kalevinpoikaa. Samalla tukeudutaan krattiin, piruun tai Jeesukseen aina sen mukaan, mistä on kulloinkin eniten hyötyä itselle.
Tuula Uusi-Hallila kirjoitti Helsingin Sanomissa (20.8.2003), että syvyys kirjan luomaan kuvaan syntyy oivalluksesta, että romaani kertookin nykyisistä virolaisista, suomalaisista, meistä, minusta.
Olen lukenut Riihiukon ensimmäisen kerran sen ilmestyessä suomeksi vuonna 2002. Alkuperäisteos Rehepapp on ilmestynyt vuonna 2000. Muistelisin, että minulle ei varsinaisesti suositeltu kirjaa, vaan sen kerrottiin olevan ”omituinen”. Joka tapauksessa haalin tuohon aikaan käsiini lähes kaiken virosta suomennetun tuoreen kaunokirjallisuuden. Olisin lukenut Riihiukon joka tapauksessa, mistään suosituksista huolimatta.
Rainer Sarnet on käsikirjoittanut ja ohjannut Riihiukosta elokuvan November (2017). Mustavalkoisen elokuvan maailmassa kirjan omalaatuinen huumori on kutistettu lähes näkymättömiin. Kuvalliseen ilmaisuun voi hakea vertailukohtaa Rauni Mollbergin elokuvien inhorealistisista lähikuvista.
Riihiukon on voinut kokea myös oopperassa. Rehepapp-oopperan ensi-ilta oli 18. lokakuuta 2013 Tarton Vanemuine-teatterin pienessä talossa. Musiikista vastasi Tauno Aints ja libretosta Urmas Lennuk.
Kulttuurin kuluttajana olen kuluttanut Riihiukkoa lähes niin perusteellisesti kuin mahdollista. Olen lukenut kirjan, nähnyt elokuvan ja kokenut oopperan. Kirjasta on tehty myös sarjakuva, johon en ole vielä tutustunut.
Järjestin keväällä 2017 Tampere–Tartto-seuran oopperamatkan Tarttoon. Ennen Rehepapp-oopperaa kävimme Viron kansallismuseossa, missä erikseen pyysin opasta esittelemään meille aidon kratin. Näin sitten tapahtuikin. Näimme kratin ensin päivällä museossa ja sen jälkeen illalla Vanemuisen näyttämöllä.
Kratti (viroksi kratt) on kansanuskon mukaan vaurauden tuoja, joka kantaa isännälleen tavaraa (vaatteita, ruokaa, kulutustavaroita, viljaa yms.). Kratin voi tehdä melkein mistä tahansa, esimerkiksi puusta, metallista, rievuista, luusta, roskasta tai lumesta. Kratin henkiin herättämiseksi on mentävä neljän tien risteykseen ja myytävä sielu paholaiselle antamalla tälle kolme pisaraa verta.
Kirjaa suosittelen jokaiselle, joka on kiinnostunut maailmasta, joka on samaan aikaan outo, erilainen ja kuitenkin oudolla tavalla tuttu.”
Päivi Söderströmin (Olutsilta – Õllesild) kirjavalinta on monen suomalaisen suosikiksi noussut Tõnu Õnnepalun Paratiisi (Kirjokansi 2022, suom. Jouko Väisänen). (Päivi tosin luki kirjan viroksi nimellä Paradiis.):
”Kirjailija on onnistunut luomaan kiehtovan tunnelman niihin arkipäiväisiin asioihin ja muistoihin, joita kirjassa kuvaillaan. Tuntui jotenkin itsestään selvältä, että tämän kirjan haluan tuoda esiin.
Luin kirjan ensi kertaa noin kuusi vuotta sitten. Tulin hankkineeksi sen varmaankin huomattuani uutisen kirjan suomentamisesta. Päätin kuitenkin lukea sen alkukielellä.
Kirjan kertoja viettää yhden varhaiskesän viikon Hiidenmaan rannikolla syrjäisessä kylässä. Hän oli elänyt samassa kylässä useita vuosia nuorena aikuisena. Kertoja muistelee, millaista elämä siellä oli neuvostoaikojen lopulla. Erityisen kauniisti ja seikkaperäisesti hän kuvailee seutukunnan luontoa ja kylässä eläneitä ihmisiä. Keskeisenä teemana on myös rakkaus ja kaipaus, niin paikkoihin kuin ihmisiin liittyen.
Kirjan tunnelma on lumoava ja rauhoittava. Kertoja ei paljasta kaikkia elämäänsä ja ratkaisuihinsa liittyviä yksityiskohtia, vaan ne jäävät lukijan arvailtaviksi. Kertoja kuvailee luontoa, eläimiä ja maisemia elävästi ja suurella rakkaudella. Kirjan lukemista seuraavana kesänä minun olikin Hiidenmaan retkellä käytävä katsomassa, löytyisikö sellainen kylä ja olisiko joitain taloja vielä oikeasti olemassa…
Suosittelisin kirjaa kaikille, jotka kaipaavat vaihtelua juonellisten tapahtumaromaanien lomaan. Otin itse kirjan uudelleen luettavaksi, kun halusin joululomalle jotain rauhoittavaa. Tällä toisella lukukerralla huomasin myös vertailevani kuvausta vuosikymmenten takaisesta maalaiskylän arjesta muistoihini omasta supisuomalaisesta mummolastani, ja paljon tuttua löytyi.”
Varsinais-Suomen Viro-keskuksen Imbi Kolkkasen kirjavalinta on todellinen klassikko, A. H. Tammsaaren Tõde ja õigus, Totuus ja oikeus (suom. Erkki Reijonen ja Juhani Salokannel). Ensin vinkki Imbin äidinkielellä viroksi, sen alla suomeksi:
„Minu lemmik läbi aegade on Tõde ja õigus ehk viieosaline romaanisari. Need viis romaani olen ise mitu korda läbi lugenud, kõige rohkem tõenäoliselt esimest osa. Mul on kodus kirjastuse ’Eesti raamat’ aasta 1974 teos. Selle trüki kujundaja ja illustraator on kunagise hea klassivenna Pärteli isa Herald Eelma. Mulle meeldib lugeda just nimelt seda kollaseks tõmbunud lehtedega 1974. aasta teost. Lehed on haprad ja köide veidi katki aga tuttav ja oma, mitte raamatukogust laenutatud nagu suur osa minu ülejäänud viimasel ajal loetud kirjandusest.
Esimest korda lugesin Tõe ja õiguse esimest osa ilmselt kohustusliku kirjandusena keskkoolis. Olen lugenud teost ainult eesti keeles aga plaanis on võtta ette ka soome keelne teos. Viimati lugesin seda mõtlemapanevat raamatut aastal 2018-2019, kui lapselaps oli väike ja ma ei osanud teda magama pannes ning lapsukese juba uinudes ise magada.
Seda lugedes meenub mulle, et kõik ei ole ainult must ja valge, kuigi noore Andrese arust see nii näis. Tõenäoliselt oleks elu palju kergem must-valges reaalsuses ja nooruse entusiasmis. Selle teose lugemine on nagu sõit vanaema juurde. Meeldetuletus, et oled lüli mineviku ja tuleviku vahel. Kõike ei saa ega peagi ise pusima aga palju võib ise korda saata ja eks enda elu on alati enda elada.
Aeg on edasi läinud. Naiste õigustest, vaimsest tervisest, mitmekeelsusest, digiajastust, rohe-energiast jne. saab ja peab rääkima. Aga kas mitte tõetera ei peitu siiski ka selle põlvkondi kestnud sookuivatamise teksti ridade vahel? Ja sellepärast vähemalt mina loodan, et iga eesti keelt valdav noor leiaks aega lugeda see teos läbi.“
*****
”Minun kaikkien aikojen kirjasuosikkini on Totuus ja oikeus, viisiosainen sarja. Olen lukenut ne kaikki viisi osaa monta kertaa läpi, useiten todennäköisesti ensimmäisen osan. Minulla on kotona Eesti raamat -kustantamon kirjan vuoden 1974 versio. Sen painoksen taittaja ja kuvittaja on muinoisen hyvän luokkatoverini Pärtelin isä Herald Eelma. Pidän juuri tuon vuoden 1974 teoksesta, jonka sivut ovat kellastuneet. Sivut ovat hauraita ja sidos hiukan repsottaa, mutta se on tuttu ja oma, ei kirjastosta lainattu, kuten suurin osa muusta viime aikoina lukemastani kirjallisuudesta.
Luin Totuuden ja oikeuden ensimmäisen osan varmaan lukiossa osana pakollista kaunokirjallisuutta. Olen lukenut teoksen vain viroksi, mutta tarkoitus on ottaa myös suomenkielinen versio käsittelyyn. Viimeksi luin tuota ajatuksia herättävää kirjaa vuosina 2018–2019, kun lapsenlapseni oli pieni ja nukutin häntä, mutta en osannut itse käydä nukkumaan hänen jo nukahdettuaan.
Teosta lukiessani ajattelen, kuinka kaikki ei ole vain mustaa ja valkoista, vaikka se siltä nuoresta Andresista tuntuukin. Todennäköisesti elämä olisi paljon helpompaa mustavalkoisessa todellisuudessa ja nuoruuden innokkuudessa. Tämän kirjan lukeminen on kuin matka mummolaan. Muistutus siitä, että olet lenkki menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Kaikkea ei voi eikä pidäkään itse runnoa läpi, mutta paljon voi jokainen saada aikaiseksi, itse kun pitää oma elämänsä elää.
Aika on mennyt eteenpäin. Naisten oikeuksista, mielenterveydestä, monikielisyydestä, digiaikakaudesta, uusiutuvasta energiasta jne. saa ja pitää puhua. Vaan eikö totuuden siemen kuitenkin ole piilossa tämän sukupolvia kestäneen, suon kuivatuksesta kertovan tekstin rivien välissä? Siksi ainakin minä toivon, että jokainen viron kieltä osaava nuori löytäisi aikaa lukea tämän teoksen.”
(suom. Kirsi Bongwirnso)
