Teksti: Kairi Ustav. Suomennos: Mona Tärk.
Satunäyttely Elas kord… Olipa kerran… on esillä Viron kansallismuseossa maaliskuulle 2021 saakka: www.erm.ee/fi/news/satunäyttely-“olipa-kerran”
Helmikuun alussa Viron kansallismuseossa avattiin kunnianhimoinen ja mystiikantäyteinen satunäyttely Elas kord… Olipa kerran… Näyttelyn luova työryhmä on laaja: on folkloristeja, kirjailijoita, animaattoreita ja kuvittajia.
Satunäyttelyn idean takana ja näyttelyn sisältökuraattoreina toimivat elokuvataiteilijat Katrin Sipelgas ja Jaak Kilmi, joita viro.nyttiä varten haastatteli Kairi Ustav.
Miten kaksi elokuvataiteilijaa päätyi tekemään satunäyttelyä?
Katrin Sipelgas (S): Ohjaaja ja elokuvataiteilija – sehän on paras yhdistelmä tarinankerrontaan miljöön luomisen kannalta, siihen olemme elokuvantekijöinäkin tottuneet. Lisäksi olemme luoneet Viron elokuvamuseoon pysyvän näyttelyn ja olleet sen sisältökuraattoreita, joten emme suinkaan ole näyttelyn koostamisessa ensikertalaisia.
Jaak Kilmi (K): Teimme myös Lentosatamaan näyttelyn 1944 – SUURI PAKO. Siellä vierailija astuu sisään näyttelyyn ja tarina kantaa häntä loppuun asti, samalla tavoin kuin elokuvaa seurataan alusta loppuun. Oikeastaan pidämmekin narratiivien luomisesta ja tarinoiden kertomisesta ihmisille niin, etteivät he vain kävelisi satunnaisessa järjestyksessä näyttelyn läpi.
(S): Emme koe itseämme näyttelyitä tehdessä tutkijoiksi, niin kuin museon työntekijät yleensä, vaan teemme oikeastaan siinäkin elokuvataiteilijan työtä. Tulosta ei vain tarvitse katsoa valkokankaalta, vaan sen voi nähdä omin silmin. Muuten työn luonne on aivan samanlainen.
(K): Museoon näyttelyn tekeminen voi olla siistimpääkin kuin elokuvanteko. Näyttely tarjoaa paljon runsaamman kokemuksen kuin elokuvan katsominen, sillä näyttely on interaktiivinen ja se koetaan itse. Valkokangas on siinä mielessä melko rajoittunut, kun sitä vertaa näyttely-ympäristöön, jossa tarinankerronta on mahdollista.
Miten ylipäätään keksitte tehdä satunäyttelyn juuri Viron kansallismuseoon?
(S): Satujen ja Viron kansallismuseon seos on ilmeinen eikä tarvitse suurennuslasia. Kertomukset ovat saaneet alkunsa maalaistaloista, ja tarinoissa kerrottiin hyvin paljon sellaisista esineistä, joita Viron kansallismuseon kokoelmista löytyy. Esineiden maailma on saduissa laajasti käytetty: on kampoja, jotka saattavat synnyttää metsiä, on kasseja, jotka saattavat täyttyä itsestään ja rahapatoja, joita kaivetaan esiin maan alta. Viron kansallismuseo on ainut ja oikea paikka satunäyttelyn konseptille.
(K): Viron kansallismuseo on minulle henkisesti hyvin läheinen. Toisaalta näen näyttelyn myös siitä erillisenä tilana, sillä oikeastaan kerromme satua. Esineillä on kyllä tärkeä rooli, mutta tarina muodostuu suurelta osin vierailijan pään sisälle.
Mikä on teidän itsenne yhteys satuihin? Oletteko lukeneet paljon nuoruudessanne tai nyt lapsillenne?
(K): Olin lapsena villinä satuihin. Puolisoni on sanonut, ettei hän pienenä sietänyt satuja, sillä hän piti realistisista tarinoista. Minä tykkäsin lukea keksittyjä tarinoita. Suosikkeihini kuuluivat Saja rahva lood (kokoelmasarja saduista ympäri maailman), Kreuzwaldin virolaiset kansansadut ja H. C. Andersenin sadut. Pidin myös valtavasti Grimmin veljesten saduista. Heidän tarinankerrontansa on taidokasta ja sadut kuuluivat niin sanotusti valtavirtaan.
(S): Minäkin luin lapsena paljon, sillä ei siihen aikaan ollut muutakaan tekemistä. Isoisoäidilläni oli tapana kertoa minulle kahta satua. Yksi kertoi siitä, miten köyhä tyttö kävi saunassa hiiren oppitunneilla. Toinen oli Hannu ja Kerttu. Koska olen lapsena lukenut kaikenlaisia muistelmia ja taruja, elän aikuisenakin osittain satumaailmassa. Esimerkiksi rämeessä käydessäni en uskalla mennä uimaan, vaikka se ajatus kävisi päässä. Kerran menin, mutta pelkäsin hirveästi, että näkki tarttuisi jalkaani. En siksi myöskään uskalla pulahtaa öisin lampeen saunan jälkeen. Saduista peräisin oleva pelko kuuluu uskomusmaailmaani, ja joinain hetkinä se tulee esille. Saatan esimerkiksi olla yksin pimeässä metsässä ja kuvitella tumman hahmon liikkumassa jossakin lähistöllä. Annan asioille merkityksiä sen mukaan, mitä tarinoissa kerrotaan. Yksin saunaan mennessäni mieleen tulee aina isoisoäidin kertoma satu ja tuntuu siltä, että oikeasti siirryn satumaailmaan, ja yliluonnollista asioista tulee mahdollisia.
(K): Sehän tarkoittaa sitä, että olet ymmärtänyt sadut väärin. Nehän ovat oikeastaan allegorioita: järvi metsän keskellä tarkoittaa jotain aivan muuta ja oikeassa elämässä sauna ei ole sauna.
(S): Kyllä, mutta Jaan Kaplinski sanoo, ettei mitään symbolikieltä tarvitse etsiä eikä tarinoita tulkita. Olennaista on se, että satu on työkalu, joka alkaa tehdä toimiaan alitajunnassa.
(K): On totta, että sadut ovat mainioita työkaluja elämässä pärjäämiseen, miten ikinä niitä haluaakaan käsitellä. Ne voi ottaa allegorioina ja soveltaa tilanteeseen kuin tilanteeseen, ja saduissa on opetus, joka kertoo, miten käyttäytyä. Tarinoissa opetetaan, miten pitää huolta kanssaihmisistä: tee toisille, niin kuin toivot itsellesi tehtävän, eikö vain? Ja jos hyvä tyttö kohtaa polulla ryysyläisen, hän tietysti auttaa tätä ja pesee tämän puhtaaksi. Ryysyläinen antaa tästä hyvästä taikaesineen. Mutta kun rikas perheentyttö tapaa ryysyläisen, hän ei tietenkään käyttäydy hyvin, vaan solvaa tätä. Siksi hän ei saa taikaesinettä eikä myöskään tule pärjäämään elämässä. Meidän tulee oppia saduissa kerrotuista tilanteista.
(S): Euroopan ainoa satumuseo sijaitsee Kyproksella. Sen omistaja on nainen, joka on ammatiltaan perheterapeutti ja psykologi. Hän käyttää satuja parisuhdeneuvonnassa vastaanotollaan. Nykyisellä kulttuurikentällä sadut mielletään vain lapsille suunnatuiksi, mutta mistä me Jaakin kanssa pidämme on se, että tarinat ovat oikeastaan hyvin universaaleja työkaluja. Ennen vanhaan juuri sadut kasvattivat teinejä aikuisiksi ja suullista perinnettä käytettiin neuvoina ja opetuksina elämässä.
Voiko tästä päätellä, että Viron kansallismuseon näyttely ”Olipa kerran…” on suunnattu niin lapsille kuin aikuisillekin?
(K): Todellakin! Aikuiselle näyttely antaa mahdollisuuden palata hetkeksi satujen jännittävään maailmaan. Siksi olemme luoneet miljööstä visuaalisen, maagisen ja salaperäisen.
(S): Näyttelyn muotoilu tarjoaa myös tilallisen kokemuksen. Kun sankari päätyy alamaailman houkutusten ja koettelemusten keskelle, tarjoutuu näyttelyvieraallekin paikka pohtia, mikä hänen alamaailmansa on. Onko hän vielä houkutusten vietävänä, päässyt viekkaudellaan ja viisaudellaan sieltä pois vai onko koettelemus vasta edessäpäin? Alamaailma ei ole näyttelyn ainut ympäristö, vaan vierailija pääsee miettimään muuallakin, onko hänelle joskus annettu taikaesine, tai mikä häntä on auttanut pärjäämään jonkin asian kanssa tai pääsemään siitä yli.
Meidän ikäisemme ovat lukeneet todella paljon satuja ja näyttelyn nähdessään he kokevat tunnistamisen iloa ja nostalgiaa. Mutta nykylapset, jotka viettävät paljon aikaa laitteidensa parissa eivätkä ehkä koskaan ole lukeneet satuja – voiko heissä herätä toive alkaa lukea niitä?
K): Voi tosiaan niin olla. Minun tyttäreni eivät ole lukeneet satuja, ja mietin, mitä tapahtuisi, jos lukisin jotain nelivuotiaalle pojalleni. Nykyään luemme Lotta-kirjaa ja hollantilaisen lastenkirjailijan [Annie M. G. Schmidt] Jip en Janneke -tarinoita. Niissä on hyvin arkisia tilanteita, jotka ovat pojastani pelottavia, sillä hahmot ovat alituisesti pahanteossa. Sadut ovat siinä mielessä oivallisia, että ne saattavat olla pelottavia, mutta tapahtuvat keksityssä maailmassa. Oikean ja satumaailmaan välisen etäisyyden antaminen lukijalle tekee tapahtumista vähemmän pelottavia, mutta lukija pääsee silti kulkemaan opettavaisen matkan.
(S): Minun lapseni puolestaan on kasvanut satujen keskellä. Luin hänelle satuja jo siitä asti, kun hän oli todella pieni, ja käytin hyväkseni mahdollisuutta kuunteluttaa iltasatuja radiosta. Nyt hän on 12-vuotias ja kuuntelee ja lukee satuja edelleen. Suosikkinsa, 30-sivuisen venäläisen sadun Kissan korvat, hän löysi aivan sattumalta.
Satunäyttelyn töiden lomassa eteeni sattui paljon mielenkiintoisia kertomuksia, joiden loput ovat kaunistelemattomia ja suorastaan hirveitä. Luin lapselleni sadun 1500-luvulta, mutta hän ei pitänyt siitä. Lapset ovat tottuneet järjestettyihin juoniin, jollaisia 1500-luvun saduissa ei oikein ollut.
Jos puhutaan maailmoista, jotka ovat katoamassa, on tarinankerronnan taito yksi sellainen. Sadut ovat lapsille tärkeitä ja jättävät jälkensä, virvoittavat aisteja. Olen kuullut luokanopettajilta, etteivät lapset osaa kertoa tarinaa heille annetun kuvan perusteella, siis keksiä satuja itse.
(K): Sadut ovatkin suullista perinnettä. Niitä pitää kuunnella ja kertoa ääneen. Hyviä tarinankertojia on harvassa, mutta myös itsekseen lukeminen on hyvin tärkeää.
Neuvostoajalla saduista tehtiin paljon piirroselokuvia. Onko näyttelyssä paikkoja, jossa pääsee kuuntelemaan satuja tai katsomaan piirrettyjä?
(S): Meillä on tarinarinki, jossa voi kuunnella yli 120 satua. Jotkut niistä kestävät 40 minuuttia, toiset alle minuutin. Tämä on paikka, jossa pääsee kuuntelemaan tarinan aivan alusta loppuun saakka. Yritimme koota sellaisia tarinoita, jotka liittyvät esineiden kautta tai tekstuaalisesti muuhun näyttelyyn. On erittäin outojakin satuja, joita Jaan Kaplinski on kerännyt kirjaansa Teistmoodi muinaslood. On tunnettuja tarinoita Virosta ja Setumaalta, on satuja Mikronesiasta, Afrikasta, Pohjois-Amerikasta ja muualta. (Tarinaringin sadut ovat kaikki viroksi luettuja.)
(K): Näyttelyssä on myös nostalginen lukunurkkaus, jossa on niin nykyaikaisia kuin vanhempiakin satukirjoja. Emme halunneet tuoda näyttelyyn piirroselokuvia, sillä sadut ovat itse rakennettavia fantasiamaailmoja, ja elokuvat ovat jonkun jo visualisoimia versioita saduista.
(S): Käytimme kuitenkin animaatiota tekniikkana, jonka avulla kerromme sadusta itsestään, erityisesti eläinsatujen kohdalla.
Millaisia muita kiinnostavia teknologisia ratkaisuja näyttely tarjoaa?
(K): Näyttelysali kokonaisuudessaan on kokemuksellinen seikkailu, jossa vierailija pääsee astumaan satumaailmaan. Käytämme nykyaikaista teknologiaa tarinankerronnassa. Ratkaisut eivät ole satunnaisia, vaan omaavat tietyn päämäärän.
(S): Vierailijan pitää esimerkiksi läpäistä lasersokkelo. Sen avulla täytetään tavoite päästä alamaailmasta, minkä ei tulisi olla liian helppoa: vierailijalle annetaan kolme elämää, ja hän joko pääsee niiden avulla loppuun tai kuolee.
Alamaailmassa käydään myös taistelu lohikäärmettä vastaan, joka on toteutettu Kinect-teknologialla. Lohikäärme tulee ulos kansallismuseon luolasta, ja vierailija voi tarttua miekkaan ja yrittää katkaista sen päitä.
Näyttelyssä on huone, jossa voi tavata satusankarin hologrammin muodossa. Toisaalla näkee varjoteatteria, joka tuntuu interaktiiviselta, vaikka se näytetäänkin tallenteena. Näyttelyssä ei kerrota vain yhtä satua, oikeampaa olisi kai sanoa, että olemme ottaneet sadun ja paloitelleet sen. Pätkien kautta kerromme sadusta ja sadun olemuksesta, magiasta ja matkasta.
Mistä näyttelyn esineistö on peräisin, Viron kansallismuseon kokoelmista vaiko myös kauempaa?
(S): Jos tekee näyttelyn ensimmäisestä maailmansodasta, on selvää, että saatavilla on esineistöä, jonka voi koota rekvisiittavarastoista, vanhan tavaran kaupoista ja keräilijöiltä ympäri maailman. Satujen tapauksessa esineet ovat kuviteltuja eivätkä ole konkreettisesti olemassa. Artefaktit piti siten luoda itse, mikä oli minulle elokuvataiteilijana todella mielenkiintoinen ja vaikea tehtävä. Kollegoiden kanssa käytyjen keskustelujen myötä, joissa puhuttiin näyttelyn konseptista ja sisällöstä, saimme myös käsityksen artefakteista. Meillä on linkkuveitsi, jonka päässä on pala leipää, minkä avulla voi murtaa ihmissuden kirouksen. Meillä on krattin (’hiisi’) hiilinen sydän ja kansallismuseon kokoelmista oikea rahapata, joka on kaivettu maasta. Vitriinissä näkee todellisen prinsessan herneen, mutta emme tiedä, onko se peräisin kansallismuseon kokoelmista vaiko muualta. Onnistuimme luomaan kokoelman ja siihen kuuluvat artefaktit itse.
Näyttelyn tekemisen aikaa voisi katsoa kuin satua, joka vei minut ja kollegani erilaisiin paikkoihin Virossa ja kauempana. Tielleni sattuivat Aladdinin ihmelamppu ja seitsemän peninkulman saappaat, mutta myös alamaailman katto eli valtavan kokoinen puujuurakko, jonka näimme Indonesiassa Jaakin kanssa elokuvaa tehdessämme. Matkoilla ollessamme tarvitsemamme esineet tulivat kuin sattumalta luoksemme. Keräsin ne kaikki kokoon, ja voisipa sanoa, että näyttelyn aineisto on löydetty seitsemän meren takaa.
Millaisia sankareita museo-vieras kohtaa näyttelyssä?
(K): Näyttelykävijä itse on tarinan sankari joutuessaan alamaailmaan ja vanhan viisaan luokse, tavatessaan kauppamatkustajan, joka tarjoaa hänelle taikaesineitä… Sankari kohtaa odottamattomia apulaisia, eläimiä, jotka kertovat itsestään ja purkavat tuntojaan, hän tapaa universaalin sankarin ja sankarittaren. Näyttelyn alaotsikko kuuluu Satujen poluilla, mikä tarkoittaa sitä, että vierailija pääsee seikkailemaan sadussamme. Hänen tulee olla viisas, rohkea ja hyväsydäminen, sillä satu saa alkunsa kodin seinien sisältä. Kuten elämässäkin, sankari saa valita, loppuuko hänen tarinansa onnellisesti, vai johtavatko väärät valinnat onnettomuuteen. Satunäyttelymme loppuu kuitenkin onnellisesti, ja tarjoammepa myös kaavan onneen.
Eia Uus on kirjoittanut satunäyttelyn oheen lastenkirjan Seitsme maa ja mere taha. Kirjasta saamani oppitunti on, että onnellisuus ei ole tavoite, jota kohti pitää pyrkiä, vaan se piilee matkassa itsessään. Osaatteko kertoa esimerkin jostain sadusta, joka on antanut teille viisaan neuvon elämää varten?
(S): Minun kohdallani se olisi satu nimeltä Põlluõnn ja kaubaõnn. Se kertoo köyhästä miehestä, joka ohittaa naapurin pellon ja näkee jonkun siellä kyntämässä. Naapuri itse tekee vain vähän töitä, mutta siitä huolimatta hänen satonsa on runsas ja tuo hänelle vaurauden. Päähenkilömme taas rehkiä kyntää aamusta iltaan, mutta satonsa on silti niukka. Eräänä iltana naapuripeltoa ohittaessaan mies kysyy: ”Kuka sinä olet miehiäsi, kun noin keskellä yötäkin työtä huhkit?” Kyntäjä sanoo, ettei hän ole naapuri, vaan naapurin onni. Mies kysyy edelleen: ”Missä sitten minun onneni on?” Naapurin onni vastaa: ”Sinä et vielä tunne onneasi. Mene aamulla koivun alle, niin kuulet, missä onnesi on.” Mies menee koivun alle odottamaan. Hän odottaa ja odottaa, kunnes yhtäkkiä kuulee, että koivun latvassa korppi neuvoo häntä ottamaan kolme munaa ja viemään ne torille. Mies lähtee torille, myy kolme munaa ja ymmärtää, että hänen onnensa onkin kaupankäynnissä. Ajattelen usein tätä satua ja sitä, kuinka se kertoo siitä, että on tärkeää tunnistaa oma juttunsa.
(K): Itse en valitettavasti tiennyt tuosta sadusta lapsena, ja siitä seurasi huolta ja harmia, etten lukenut sitä ajoissa. Olin yleisurheilussa aika keskivertoinen ja mietin, missä urheilulajissa onneni ja saavutukseni voisivat olla. Kokeilin pitkään eri lajeja, purjehtimisesta jalkapalloon, mutta en päässyt loistamaan missään niistä. Ajattelin, että jossain minun pitää voida toteuttaa itseäni. Jos olisin kuullut tuon sadun aiemmin, olisin ymmärtänyt, ettei juttuni ole urheilu, vaan elokuvat, ja olisin alkanut tekemään elokuvia jo lapsena. Tämä on hieno esimerkki siitä, mitä varten satuja tarvitaan. Älä hakkaa läpi harmaan kiven – ehkä on mahdollista kiertää se.
Millaista oheisohjelmaa näyttelylle on tulossa?
(S): Viron kansallismuseo on suunnitellut erilaisia leikillisiä näyttelykierroksia ja opetusohjelmaa. Meillä on tilaa palatsin edessä, jossa voi järjestää tapaamisia oikeiden tarinankertojien kanssa. Seikkailuja satumaailmassa, sankari- ja sankaritarleikkejä, tuhansien vuosien varrella satuihin kertyneen viisauden oppimista…
(K): Tulkinnan mahdollisuuksia on paljon. Tarina itsessään on niin laaja käsite, että näyttelyyn voi järjestää periaatteessa mitä vaan, vaikkapa kutsua parisuhdepsykologin Kyproksen satumuseosta ratkomaan avioparien kriisejä: ”Avioliittonne satuseikkailu: missä vaiheessa olette parisuhdettanne”. Näyttely sopisi myös valmentajille. Toisin sinne itse asiassa Viron hiihtomaajoukkueen: ”Urheilijaurasi on kuin satu”. Siitä voisi oppia paljon, vaikka odottamattomista apulaisista neuvoineen, joiden seasta tulee karsia väärät, ja sitten on kaiken maailman ihmeruoat ja ihmejuomat, joita kaikkia ei kannata maistaa. Ja ennen valtakunnan perimistä pitää tehdä retki alamaailmaan, jossa ei saa viipyä liian pitkään.
(S): Myös poliitikot hyötyisivät näyttelykäynnistä. Kuten hyvä opettajani David Vseviov sanoi: ”Mitä muutakaan maailma nykyään on kuin satu, katsot sitten oikealle tai vasemmalle”. Televisiota katsoessa huomaa, että hyvin toimiva romanttinen draamakin on satu. Minulla on tapana lukea lehdestä ilmoituksia, niissä näkyy edelleen ennustajia ja unien tulkintaa. Olen ymmärtänyt, että sadut eivät ole hautautuneet ajan tuomaan pölyyn, vaan niihin uskotaan ja ne tapahtuvat tänä päivänäkin.
