Hyvää Virolaisen kirjan vuotta!
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun viron kieltä nähtiin ensi kertaa painettuna. Vuosi onkin virolaisen kirjan teemavuosi, jota vietetään nostamalla esille niin virolaista kirjaa kuin myös viron kirjakieltä.
Suomen Viro-yhdistysten liiton hallitus aloittaa vuoden juhlistamisen vinkkaamalla omia suosikkejaan virolaisesta kirjallisuudesta.
Sarjan aloittaa liiton varapuheenjohtaja, Viljandin ystävien Anne Ala-Honkola, jonka lukuvinkki on Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät (Tammi 1986, suom. Eva Lille):
”Viivi Luik kuvaa erittäin taitavasti ja uskottavasti 1950-luvun alun virolaista maaseutua minä-kertojanaan 5-vuotias tyttö. Tyttö kiinnittää huomiota erilaisiin asioihin: uuden vallan iskulauseet, kolhoosien perustaminen, salaperäiset ruoan piilottamiset metsäveljille, vinteille kätketyt esineet ja vaatteet sekä ikivanhat uskomukset, kummallisen salaileva ilmapiiri. Luik on myös taitava luonnon, tuoksujen ja äänien kuvaaja: miltä kerni tuoksui, miten jokin natisi. Suosittelen tätä kirjaa jokaiselle, joka haluaa ’sukeltaa’ Neuvosto-Viron alkuvuosiin. Sain tietää tästä kirjasta mm. metsäveljistä.”
Seitsemäs rauhan kevät löytyy valtaosasta kirjastoja, ja ainakin pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoista sen voi lainata myös viroksi (Seitsmes rahukevad)!
SVYL:n toisen varapuheenjohtajan, Tampere–Tartto-seuran Heikki Rantalan lukuvinkki on Andrus Kivirähkin Riihiukko, eli, Marraskuu (Otava 2002, suom. Kaisu Lahikainen):
”Valitsin Andrus Kivirähkin Riihiukon, koska se on yksi unohtumattomista lukukokemuksista. Kirja sijoittuu – tavallaan – Viron maaorjuuden aikaan.
Kirjan maailmassa elävät moision ja sitä ympäröivän varastelevan rahvaan keskellä möröt, kratit, sielut, koirankuonolaiset, hiidet, tuulispäät, kyöpelit, peikot, vainajat, ihmissudet, merilehmät, noidat, horkat, rutto, näkki, Jeesus sekä piru, paholainen ja vihtahousu.
Kirjan voi lukea virolaisen kansanperinteen nyrjähtäneenä ilotulituksena, missä kyläläisten puheissa muistellaan Lembitiä ja Kalevinpoikaa. Samalla tukeudutaan krattiin, piruun tai Jeesukseen aina sen mukaan, mistä on kulloinkin eniten hyötyä itselle.
Tuula Uusi-Hallila kirjoitti Helsingin Sanomissa (20.8.2003), että syvyys kirjan luomaan kuvaan syntyy oivalluksesta, että romaani kertookin nykyisistä virolaisista, suomalaisista, meistä, minusta.
Olen lukenut Riihiukon ensimmäisen kerran sen ilmestyessä suomeksi vuonna 2002. Alkuperäisteos Rehepapp on ilmestynyt vuonna 2000. Muistelisin, että minulle ei varsinaisesti suositeltu kirjaa, vaan sen kerrottiin olevan ”omituinen”. Joka tapauksessa haalin tuohon aikaan käsiini lähes kaiken virosta suomennetun tuoreen kaunokirjallisuuden. Olisin lukenut Riihiukon joka tapauksessa, mistään suosituksista huolimatta.
Rainer Sarnet on käsikirjoittanut ja ohjannut Riihiukosta elokuvan November (2017). Mustavalkoisen elokuvan maailmassa kirjan omalaatuinen huumori on kutistettu lähes näkymättömiin. Kuvalliseen ilmaisuun voi hakea vertailukohtaa Rauni Mollbergin elokuvien inhorealistisista lähikuvista.
Riihiukon on voinut kokea myös oopperassa. Rehepapp-oopperan ensi-ilta oli 18. lokakuuta 2013 Tarton Vanemuine-teatterin pienessä talossa. Musiikista vastasi Tauno Aints ja libretosta Urmas Lennuk.
Kulttuurin kuluttajana olen kuluttanut Riihiukkoa lähes niin perusteellisesti kuin mahdollista. Olen lukenut kirjan, nähnyt elokuvan ja kokenut oopperan. Kirjasta on tehty myös sarjakuva, johon en ole vielä tutustunut.
Järjestin keväällä 2017 Tampere–Tartto-seuran oopperamatkan Tarttoon. Ennen Rehepapp-oopperaa kävimme Viron kansallismuseossa, missä erikseen pyysin opasta esittelemään meille aidon kratin. Näin sitten tapahtuikin. Näimme kratin ensin päivällä museossa ja sen jälkeen illalla Vanemuisen näyttämöllä.
Kratti (viroksi kratt) on kansanuskon mukaan vaurauden tuoja, joka kantaa isännälleen tavaraa (vaatteita, ruokaa, kulutustavaroita, viljaa yms.). Kratin voi tehdä melkein mistä tahansa, esimerkiksi puusta, metallista, rievuista, luusta, roskasta tai lumesta. Kratin henkiin herättämiseksi on mentävä neljän tien risteykseen ja myytävä sielu paholaiselle antamalla tälle kolme pisaraa verta.
Kirjaa suosittelen jokaiselle, joka on kiinnostunut maailmasta, joka on samaan aikaan outo, erilainen ja kuitenkin oudolla tavalla tuttu.”
Päivi Söderströmin (Olutsilta – Õllesild) kirjavalinta on monen suomalaisen suosikiksi noussut Tõnu Õnnepalun Paratiisi (Kirjokansi 2022, suom. Jouko Väisänen). (Päivi tosin luki kirjan viroksi nimellä Paradiis.):
”Kirjailija on onnistunut luomaan kiehtovan tunnelman niihin arkipäiväisiin asioihin ja muistoihin, joita kirjassa kuvaillaan. Tuntui jotenkin itsestään selvältä, että tämän kirjan haluan tuoda esiin.
Luin kirjan ensi kertaa noin kuusi vuotta sitten. Tulin hankkineeksi sen varmaankin huomattuani uutisen kirjan suomentamisesta. Päätin kuitenkin lukea sen alkukielellä.
Kirjan kertoja viettää yhden varhaiskesän viikon Hiidenmaan rannikolla syrjäisessä kylässä. Hän oli elänyt samassa kylässä useita vuosia nuorena aikuisena. Kertoja muistelee, millaista elämä siellä oli neuvostoaikojen lopulla. Erityisen kauniisti ja seikkaperäisesti hän kuvailee seutukunnan luontoa ja kylässä eläneitä ihmisiä. Keskeisenä teemana on myös rakkaus ja kaipaus, niin paikkoihin kuin ihmisiin liittyen.
Kirjan tunnelma on lumoava ja rauhoittava. Kertoja ei paljasta kaikkia elämäänsä ja ratkaisuihinsa liittyviä yksityiskohtia, vaan ne jäävät lukijan arvailtaviksi. Kertoja kuvailee luontoa, eläimiä ja maisemia elävästi ja suurella rakkaudella. Kirjan lukemista seuraavana kesänä minun olikin Hiidenmaan retkellä käytävä katsomassa, löytyisikö sellainen kylä ja olisiko joitain taloja vielä oikeasti olemassa…
Suosittelisin kirjaa kaikille, jotka kaipaavat vaihtelua juonellisten tapahtumaromaanien lomaan. Otin itse kirjan uudelleen luettavaksi, kun halusin joululomalle jotain rauhoittavaa. Tällä toisella lukukerralla huomasin myös vertailevani kuvausta vuosikymmenten takaisesta maalaiskylän arjesta muistoihini omasta supisuomalaisesta mummolastani, ja paljon tuttua löytyi.”
