Heidi Iivarin runoteos on voitto itsekritiikistä ja elämän vastoinkäymisistä

Heidi Iivari tunnetaan Virossa pitkäaikaisena tartonsuomalaisena, monipuolisena kulttuuritoimijana ja runoilijana. Elokuussa hän aloitti pitkän tauon jälkeen uuden työrupeaman Suomen Viron-instituutissa Tartossa. Alkuvuodesta ilmestyy hänen ensimmäinen runokokoelmansa, jonka syntyyn liittyy monta kohtalon oikkua. 

Teksti: Anniina Ljokkoi. Julkaistu alunperin viro.nyt -kulttuurilehden numerossa 3/2020.

Heidi Iivari järjestelee kirjoja ja suunnittelee kirjallisuustapahtumia Suomen Viron-instituutin kirjastossa Tartossa. Hän on palannut vakituisen ohjelmakoordinaattorin äitiysloman sijaiseksi vanhaan työpaikkaansa, mutta moni asia on muuttunut välillä. Aiemmin Vanemuise-kadulla, boheemissa ns. kirjailijoiden talossa sijainnut kulttuuri-instituutti on nyt suuren näyteikkunan takana Ülikooli-kadulla. 

”Instituutissa on samaa innostunutta tekemisen meininkiä, vaikka lähes kaikki ihmiset ovat vaihtuneet. Meillä on hirmu hyvä ilmapiiri ja todellista suomalais-virolaista kulttuurihenkeä”, Iivari vakuuttaa. 

Iivari työskenteli instituutissa kulttuurisihteerinä vuosina 2006–2011. Tuolle ajalle sattui instituutin 20-vuotisjuhlat, ja nyt vuosikymmen myöhemmin hän pääsee mukaan järjestämään instituutin 30-vuotisjuhlia. 

Ensimmäinen runokokoelma katosi

Kirjallisuus on Heidi Iivarin vahvin laji. Hän opiskeli kotimaista kirjallisuutta sekä kieliä Tampereen yliopistossa ja debytoi kirjoittajana eräässä antologiassa jo lukioaikana. Hänellä oli myös runokokoelman käsikirjoitus tietokoneella, mutta sitä hän ei koskaan ehtinyt tarjota yhdellekään kustantajalle. Eron jälkeen tavaroita jaettaessa jokin meni vikaan, ja käsikirjoitus jäi tallentamatta ”korpulle” eli tuon ajan levykkeelle. 

”Käsikirjoitusta ei enää koskaan löytynyt! Tiedostokansiot olivat aivan tyhjiä. Olin siitä niin lyöty, että jätin kirjoittamisen pitkäksi aikaa”, Iivari kertoo. 

Tarvittiin toinen ero ennen kuin runo alkoi taas virrata. 

Seitsemän vuotta sitten Iivari alkoi julkaista Facebookissa tekstejä, joissa käsitteli myös vaikeaa eroaan. Iivari sanoo, että kahta nuorinta lasta koskeva huoltajuusoikeudenkäynti Virossa oli viedä hänen henkensä. 

”Kävin tuolloin läpi totaalisen identiteettikriisin ja jouduin miettimään uusiksi roolini äitinä ja naisena ja ylipäätään tehtäväni tässä maailmassa. Kirjoittaminen tarjosi terapeuttisen ilmaisukanavan. Pääsin myös eroon turhasta itsekritiikistä ja omien kykyjeni vähättelystä, joka minua oli aiemmin vaivannut oikeastaan kaikessa mitä tein. Annoin vain tulla!”, Iivari kuvailee vapautumistaan. 

Somessa jaetut tekstit alkoivat saada paljon tykkäyksiä ja Iivari huomasi avoimuutensa koskettavan ihmisiä. Varsinkin virolaisten kirjailijatuttavien kannustus lämmitti. 

”He alkoivat kysellä, milloin runokokoelma ilmestyy ja kutsuivat minua runoilijaksi ennen kuin itse kehtasin käyttää sitä nimitystä!”, Iivari nauraa.  

Iivari alkoi testata runojaan myös lavarunouskilpailujen yleisöön, ja menestyi hyvin. Hän on vuoden 2018 Viron lavarunouskilpailun finalisti ja vuosien 2019 ja 2020 Tarton lavarunouskilpailun finalisti. Sittemmin Iivari on esiintynyt kirjallisuustapahtumissa Suomessa ja Virossa. 

Ensi keväänä Enostone-kustantamolta julkaistavasta runoteoksesta Tarton sarjarakastaja / Tartu sariarmastaja ei löydy kuitenkaan seitsemän vuoden takaisia erorunoja. 

”Se ero on käsitelty, ja uusi kokoelma on täynnä elämäniloa. Totta kai siinäkin on varjoja ja kirveleviä hetkiä, mutta yleisvaikutelma on energinen”, Heidi valottaa kokoelman sisältöä. 

”Runokoelmani on ennen kaikkea rakkaudenosoitus Tartolle, joka on antanut minulle niin paljon. Siksi minulle oli selvää, että halusin julkaista kirjani kaksikielisenä”, sanoo Iivari, joka on itse joko suomentanut tai virontanut Tartossa syntyneet runonsa. 

14 vuotta tartonsuomalaisena

Heidi Iivari on asunut Tartossa yhtäjaksoisesti vuodesta 2006. Kaupungista on tullut hänen kotinsa, ja usein esitetty kysymys Suomeen paluusta tuntuu hassulta. Hänen kaksi nuorempaa lastaan ovat syntyneet Tartossa. 

”Lapsilla on tyypillinen maahanmuuttajataustaisten ihannoiva käsitys Suomesta. Kun Suomeen lähdetään lomalle ja tapaamaan sukulaisia, arkihuolet jäävät Tarttoon ja Suomi näyttäytyy lapsille aivan paratiisimaisena paikkana”, Iivari kuvailee. 

Iivari ei ole itsekään unohtanut suomalaisuuttaan, päinvastoin, ulkomailla asuminen ja kulttuurityö ovat vahvistaneet sitä. Suomalaisuudesta on ollut myös hyötyä Tartossa. 

”Joskus on jopa hieman vaivaannuttavaa saada myönteistä huomiota vain siksi, että olen suomalainen. Eihän se ole kenenkään ansio tai syy, missä on sattunut syntymään”, Iivari pohtii.  

”Oleellinen tekijä virolaisten myönteiseen suhtautumiseen on tietysti sekin, että puhun viroa. Lisäksi minun on helppo tutustua uusiin ihmisiin, joten virolaisten sulkeutuneisuus ei ole ollut esteenä.” 

Kaupunki on muuttunut aika lailla vuodesta 1999, jolloin Iivari viipyi muutaman kuukauden Tartossa vaihto-oppilaana. Suurin osa ostoskeskuksista on rakennettu sen jälkeen, ja elintaso on noussut huimasti. Iivari tunsi itsensä tuolloin rikkaaksi eläessään suomalaisella opintotuella, kun virolaiset opiskelijakaverit pinnistelivät jokapäiväisen ateriansa eteen. 

”Jotain oleellista on kuitenkin säilynyt: virolaiset osasivat nauttia elämästä niukissa oloissa jo 20 vuotta sitten eikä leipä tule nykyisinkään helposti. Turhaa nipottamista on kuitenkin vähemmän kuin Suomessa, täällä annetaan toisten elää vapaammin. Ainut asia mitä kaipaan Suomesta on erilaisten kulttuuritaustojen moninaisuus. Onneksi Viroonkin on alkanut tulla aiempaa enemmän ihmisiä eri puolilta maailmaa”, Iivari sanoo. 

Iivari on ehtinyt Tarton vuosinaan tehdä monenlaisia töitä. Hän on toiminut vapaana kirjoittajana ja kääntäjänä, opettanut suomea, luennoinut suomalaisesta kirjallisuudesta sekä järjestänyt kulttuuritapahtumia. Muutama vuosi sitten hän osti Ülejõen kaupunginosasta talon, jota on remontoinut perheelleen.  

”Aikaisemmin olin varma, että en missään tapauksessa halua asua “siellä toisella puolella jokea”. Etsin kuumeisesti taloa Supilinnasta ja Karlovasta. Mutta sitten löysin tämän soman puutalon vuodelta 1930. Se oli säästynyt toisen maailmansodan pommituksissa, toisin kuin monet muut Ülejõen talot. Viime aikoina kaupunki on ehostanut kovasti näitä kulmia, koska Viron kansallismuseokin muutti tälle puolella jokea, Iivari kertoo Ülejõen kodissaan.

Viron runokartta antoi suomentajalle kesätöitä

Koronakevät pysäytti yhtäkkiä tapahtumien ja ihmisten täyteisen elämän. Osa keväälle sovituista runokeikoista ja luennoista peruuntui, mutta Iivarin työt lisääntyivät kesää kohti. Hän haki Taiteen edistämiskeskuksen apurahaa virolaisen runouden suomentamiseen ja sai nk. korona-apurahan. Kesän aikana syntyi 40 käännösrunoa yhteensä 11 virolaiselta runoilijalta. 

Alkuperäiset vironkieliset runot ja Iivarin runosuomennokset on julkaistu virtuaalisessa runoantologiassa nimeltään Viron runokartta. Antologia kertoo runouden kautta Viron eri paikoista, kylistä ja kaupungeista. Mukana on sekä suoraa maisemakuvausta että tekstejä, jotka on sijoitettu kartalle runoilijoiden avulla. Myös kolme Iivarin Tartosta kertovaa runoa on julkaistu sivustolla. 

”Seuraan jatkuvasti, mitä uutta virolaisessa kirjallisuudessa tapahtuu, mutta nämä eri paikkakohtaiset tekstit ovat avanneet minulle uuden näkökulman runoihin. Lisäksi olen todella kiitollinen apurahasta, jonka avulla olen saanut tehdä juuri sitä mitä olen halunnut ‒ että tässä minä nyt vain valitsen runoja oman makuni mukaan ja suomennan niitä”, Iivari kuvailee työtään Viron runokartan parissa. 

Iivarin valitsemissa runoilijoissa on monta vasta debytoinutta runoilijaa, joita ei ole aikaisemmin suomennettu. 

”Olen tarttolaisena ihastunut siihen, miten esimerkiksi nuori runoilija Joosep Vesselov käsittelee kaupunkiaan vähän koomisesti, mutta samalla valtavalla kotiseuturakkaudella. Se on ihana suuntaus virolaisrunoudessa enkä ole törmännyt vastaavaan Suomessa”, Iivari kertoo. 

Viron runokartta löytyy osoitteesta: viro-instituutti.fi/vironrunokartta.