viro.nytin juhlasarja jatkuu tällä kertaa näyttelijä Helena Lotmanin haastattelulla. Kuinka 30-vuotias Lotman näkee 30-vuotiaan, uudelleenitsenäistyneen Viron, oman työnsä sekä suhteensa Suomeen?
Grete Ahtola
Pyysin aluksi Helena Lotmania kuvailemaan Viroa parilla sanalla, ja hän valitsi sanoiksi ’inspiroivan’ ja ’oppivaisen’.
”Virossa on todella inspiroivia ihmisiä, joille on tärkeää, kuinka Virolla menee, ja jotka tekevät joka päivä elinympäristömme parantamiseksi uskomattomia, jopa yli-inhimillisiä tekoja. Ihmettelen ja innostun heistä, ja onneksi sellaisia ihmisiä on paljon – kulttuurin, tieteen ja sivistystyön parissa.
Minusta tuntuu, että Viro on ollut jatkuvasti tilanteessa, jossa pitää toimia nopeasti, ajatella nopeasti, kehittyä, sopeutua. Vapaa Viro on tarkoittanut nopeita muutoksia ja uuden luomista, sellaiseen sopeutuminen vaatii ihmisiltä aina ponnistelua. Erehtyminen on inhimillistä eikä sitä pidä pelätä. Jos pystymme pitämään mielen avoimena, korjaamme tehdyt virheet ja kuljemme viisaampina eteenpäin”, avaa Lotman valitsemiaan sanoja.
Lotmanin sukupolvi on kasvanut vapaassa Virossa. Mitä vapaus hänelle merkitseekään?
”Se on vapautta ajatella ja puhua ilman pelkoa. Me emme pysty muuta kuvittelemaankaan, olemme vain kuulleet siitä, millaista elämä oli ennen Viron uudelleenitsenäistymistä. Samalla näemme, mitä muualla tapahtuu, esimerkiksi Venäjällä – kaikkialla eivät asiat ole niin hyvin. Tilannettamme pitäisi osata ylläpitää ja arvostaa, sillä ihminen tottuu hyviin asioihin ja on taipuvainen pitämään niitä itsestäänselvyyksinä. Meillä on vastuu olla unohtamatta, kuinka hyvin meillä asiat suuressa mittakaavassa ovat”, Lotman kertoo.
Oma maa mansikka, muu maa mustikka
Helena Lotman toteaa todella pitävänsä Virossa asumisesta – siellä on hänen kotinsa ja perheensä. Maailma on kuitenkin avoinna ja Lotman voisi asua missä vain, minkä hän ajattelee voivan ollakin jopa jonkin aikaa tarpeellista, jotta voisi ymmärtää maailmaa paremmin.
”Lasten saamisen jälkeen ovat isovanhempien tarinat alkaneet puhutella minua yhä enemmän. Viro on paikka, jossa saan käyttää kieltä, jonka nyanssit tajuan. Näyttelijälle se on hyvin tärkeää. Saan puhua ja lukea tällä kielellä.
Kun palaan matkalta, haluan kotiin, jossa kaikki on tuttua. Jossa ovat kirjani, paperini, muistiinpanoni pöydällä juuri niin, kuin ne jätin. Matkojen jälkeen, joilla on lyhyessä ajassa koettu epätavallisen intensiivisesti kaikkea, on niin hyvä palata omaan kotoisaan, turvalliseen paikkaan, jossa voi antaa vaikutelmien laantua.”
On Virossa kuitenkin Lotmanin mielestä kehitettävääkin, tosin hänen mielestään virolaiset ovat kehityskelpoisia eli syytä toivottomuuteen ei ole. Lotman on kuitenkin viime vuosina huomannut virolaisten kanssakäymisessä suuntia, jotka näyttävät vain rikkovan ihmisiä ja heidän yhtenäisyyttään.
”Onneksi on myös paljon mukavia ja viisaita ihmisiä, jotka pystyvät kunnioittamaan eri tavalla ajattelevia ihmisiä ja pyrkivät pikemminkin löytämään yhteneväisyyksiä, kuin vain kritisoimaan.
Tottakai on hyvin tärkeää, mitä teemme, mutta myös se, kuinka teemme, ei ole vähemmän tärkeää. Se määrittelee suuren osan tulevaisuudesta. En todellakaan väheksy ajanmukaista koulutusta ja lääketiedettä, kehittyvää taloutta, mutta terveillä ihmissuhteilla ja toisia kunnioittavalla ilmapiirillä on elämän edistämisessä ja henkisen turvallisuuden säilyttämisessä erittäin suuri roolinsa”, Lotman toteaa.
Korvaamaton teatteri
Helena Lotmanin mukaan leikki on tärkeä osa jokaisen ihmisen elämää. Ajatus, että hänen kutsumuksellaan voisi näin olla jotain tekemistä asian kanssa, sai alkunsa lukion teatteriluokalta.
Lotman on näytellyt sekä NO99-teatterissa että elokuvissa. Hän pitää kameran edessä ja teatterilavalla työskentelemistä melko erilaisina, mutta on rakastunut niiden molempien mahdollisuuksiin. Koska Lotman on toistaiseksi ollut enemmän teatterilavalla, avaa hän hiukan enemmän sitä puolta:
”Teatterissa on ainutlaatuinen mahdollisuus syntyä joka ilta uudestaan. Näinä vaikeina aikoina on paljon keskusteltu teatteritaiteen mahdollisuuksista muuttaa nettiin. Ja ei vain keskusteltu, vaan osa teatterista on jo netissä. Mutta onko se teatteria?
Tuo väistämätön teema on jännittävä, niistä keskusteluista ja kokeiluista voi kasvaa monia uusia taiteen muotoja. Ja pitääkin syntyä, sillä emme tiedä, kuinka kauan tämä kummallinen tilanne kestää. Mutta teatteri vaatii paikallaoloa, fyysistä ja henkistä. Teatteri syntyy joka ilta, kun hengitetään yhdessä samassa tilassa samaa ilmaa, nauretaan, itketään. Sellaista välitöntä ihmiskontaktia ei mikään muu korvaa.”
Helena Lotman kertoo näyttelijän usein saavan kuulla kysymyksen unelmaroolistaan. Lotman itse ei ole koskaan haaveillut mistään tietystä roolista, vaan toivoo, että osaisi jokaisessa roolissaan löytää jonkin salaisuuden, jotain, mitä ei vielä ole onnistunut avaamaan. Kaikken tylsin hänestä on tunne siitä, että toistaa jotain, että jää polkemaan paikoilleen.
”Unelmoin mahdollisimman erilaisista töistä, joita voisivat myös jatkossa yhdistää sieluiltaan kauniit ja asialleen omistautuneet ihmiset”, Lotman summaa.
Lotman sanoo, että voisi olla vaikka joka ilta teatterissa ja katsoa toistuvasti esityksiä, joista pitää. Hänen mielestään ahkerasti teatterissa käyvät virolaiset voisivat käydä siellä vieläkin ahkerammin. Lotman onkin iloinen, että myös koulut ja työpaikat järjestävät yhteisiä teatterivierailuja. Yhdessä meneminen voi synnyttää tunteen, että myös katsojana on tuona iltana jonkin ryhmän puolella tietyssä roolissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö myöhemmin kotona, roolista vapauduttuaan, voisi tulla eri ihmisten kanssa toimeen. Lotmanin mielestä on hienoa, ettei teatteri ole mitään kummallista hippien tai semminkään eliitin kulttuuria, vaan päinvastoin on se kaikkia ihmisiä lähellä.
”En osaa sanoa, miksi virolaiset rakastavat käydä teatterissa, mutta voin sanoa, että siihen ovat myös suomalaiset panostaneet”, toteaa Lotman.
Suhde Suomeen
Helena Lotman kävi ensi kertaa Suomessa vuonna 1992. Hänen isoäitinsä Külvi Pruuli oli viron kielen lehtori Jyväskylän yliopistossa, ja Lotmanin perhe kävi siellä kylässä.
”Tuolloin tuntui kyllä siltä, että Suomi oli Viron isoveli, jolla on hienommat lelut ja enemmän vapautta.
Olen ollut mukana joissain kansainvälisissä projekteissa, joissa on ollut mukana ihmisiä monista maista, eikä olisi pitänyt olla väliä, mistä kukin on. Kuitenkin olen jonain hetkenä huomannut, että suomalaisten kanssa ikään kuin yhteisen kielen löytäminen on ollut erityisen luontevaa ja helppoa, niin kuin hyvillä kumppaneilla ikään”, Lotman kertoo.
Lotman seuraa vuosien saatossa muodostuneiden kontaktiensa avulla, mitä Helsingin teatterikentällä tapahtuu, erityisesti teatteri Viirus on hänen sydäntään lähellä. Lotman tutustui opiskeluaikoinaan ohjaaja Kristian Smedsiin, jonka reliefimäiset hengentuotteet syöpyivät Lotmanin muistiin pitkäksi aikaa, ja jonka tuotantoa Lotman pitää lumoavana.
Vallitsevien olojen takia Lotmanin suomalaisen teatterin seuraaminen on ollut tauolla, mutta kesällä hän vielä kävi Ahvenanmaalla, jossa on syntynyt paljon vaikuttavaa kuvataidetta ja musiikkia. Eräs suomalainen tuotanto, joka Lotmanin käteen välillä kotosalla eksyy, on Pentti Saarikosken runous!
Kysyin Lotmanilta haastattelun lopuksi, jotta mitä hän voisi viro.nytin lukijoille, Virosta kiinnostuneille suomalaisille virolaisen kulttuurin kentältä tänä vuonna suositella.
”Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta Viron uudelleenitsenäistymisestä. Siihen liittyen on tulevana kesänä paljon erilaisia kulttuuri- ja historiatapahtumia, niin ulkosalla kuin museoissakin. Koskapa suomalaiset elivät mukanamme nuo 30 vuoden takaiset tapahtumat, voisi juhlavuoden tilaisuudet olla heistä kiinnostavia”, toteaa Lotman.
Kirjoittaja on Suomen Viro-yhdistysten liiton puheenjohtaja.
