Jaan Kross tunnetaan maailmalla Viron historiasta kertovista romaaneistaan. Ehkä vähemmän tunnettua on, kuinka paljon niissäkin on yhtymäkohtia Krossin omaan elämään.
Teksti: Sirje Olesk. Julkaistu alunperin viro.nyt -lehden 1/2020 -numerossa.
Jaan Krossin (1920–2007) syntymästä tulee nyt helmikuussa kuluneeksi sata vuotta. Sitä on vaikea uskoa, sillä hän oli vielä äsken meille, virolaisille olemassa. Viimeisten 50 vuoden aikana saimme lukea tiuhaan ilmestyneitä jännittäviä romaaneja ja novelleja näillä tienoilla eläneistä ihmisistä ja heidän polveilevista kohtaloistaan. Muistamme vielä Jaan Krossin pitkän hahmon ja kantavan äänen Viron tasavallan alkuajoilta. Jaan Kross oli uudelleenitsenäistyneessä Virossa Lennart Meren rinnalla se suuri ja viisas vanha mies, joka tarpeen tullen tuli ja sanoi, mitä tarpeen oli: painavasti ja usein myös ironisesti, mutta aina vaikuttavasti ja mieleenpainuvasti.
Kirjallisuuden kätketyt merkitykset
Kansa, joka on niin kauan ollut vieraan, totalitaarisen valtion paineen alla, elänyt puoli vuosisataa neuvostovallan alla, ymmärtää ja arvostaa menneisyytensä kulttuurin yhteiskunnallisessa kontekstissa. Keskiverrolle vanhemman polven virolaiselle ei aikaisempi virolainen kirjallisuus ole vain esteettinen ilmiö tai viihdettä, vaan jotain paljon enemmän – se oli kansallista politiikkaa aikana, jolloin politiikka ei ollut virolaisille sallittua. Sensuuri oli kirjallisuudessa tosiasia, joka tuli ottaa huomioon. Sensuuri oli hyvin tiukkaa Stalinin aikaan, lieveni Hruštšovin sula-aikana ja tiukkeni taas, kun Neuvostoliittoa johtivat vanhat ja sairaat Brežnev, Andropov ja Tšernenko. Tuo oli tekopyhää, köyhää ja absurdia aikaa. Kunnes suuri ja mahtava Neuvostoliitto yhtäkkiä ja nopeasti romahti.
Mutta 1960–1980-luvuilla virolaiset kirjailijat oppivat kirjoittamaan ja tuon ajan lukijat lukemaan rivien välistä. Tuona aikana oli Viron varhaisempi historia ja erityisesti Virossa ja sen historiassa toimineet ihmiset, jos eivät olleet ”vallankumouksellisia toimijoita” tai ”edistyksellisiä ajattelijoita”, kansan kulttuurimuistista torjuttuja. Monet Viron sukupolvet tutustuivat historiaansa kaunokirjallisuuden kautta. Jaan Krossilla oli historiallisen romaanin kirjoittajissa monia suosittuja edeltäjiä, kuten Eduard Vilde ja Mait Metsanurk. Kross jatkoi heidän historiallisen proosan genreään hiukan toisin: hän ei maalaillut suuria panoraamoja eikä kuivaillut avaintapahtumia, vaan keskittyi ihmisiin kussakin ajassa. Krossin teosten aiheet olivat jännittäviä ja niissä oli yllättäviä käänteitä, hän avasi Viron historian ymmärtämiselle uusia horisontteja ja esitteli lukijoilleen merkittäviä maanmiehiä vaiennetusta menneisyydestä.
Syntymävuotensa takia Jaan Krossin piti elää Viron valtion tarinan kaikkein kohtalokkaimmat vaiheet, jotka nekin ovat antaneet hänelle materiaalia kirjoittamista varten. Kun sensuuri 1980-luvun lopulla Virossa lieveni, oli Jaan Kross 70-vuotias ja alkoi kirjoittaa omaelämäkerrallisia novelleja ja romaaneja sukupolvensa kohtalokkaista vuosista 1939–1945.
Sivistystahto
Jaan Kross syntyi Tallinnassa ja kasvoi kodissa, jossa sivistystä arvostettiin suuresti. Kirjailija Juhani Salokannel onkin perustellusti antanut Krossista kirjoittamalleen kirjalle nimen Sivistystahto. Jaan Kross, hänen teoksensa ja virolaisuus (WSOY 2008). Nuori Jaan Kross – koulutettu, oppinut ja itsevarma – halusi runoilijaksi tai diplomaatiksi, mutta vietti sen sijaan kymmenen vuotta vieraan vallan vangitsemana vankiloissa, pakkotyössä ja karkotettuna – niihin hänet lähetti niin Saksa (1944) kuin myös neuvostovalta (1946–1954). Vasta Stalinin kuoleman jälkeen, 35-vuotiaana, pääsi hän Krasnojarskista takaisin Viroon.
Noilla palaajilla ei ollut Neuvosto-Virossa helppoa. He olivat merkittyjä ihmisiä, joiden pääsyä töihin tai opiskelemaan hankaloitettiin: Jaan Krosskaan ei saanut jatkaa akateemista uraansa eikä löytänyt koulutustaan vastaavaa työtä. Niinpä hän jäi vapaaksi kirjailijaksi ja tienasi elantonsa aluksi lähinnä käännöstöillä. Neuvostoliitossa kääntäjille maksettiin hyvin, ja jos käännettävät teokset olivat sensuurin silmissä soveliaita, voivat taitavat kääntäjät elää työllään mukavasti.
Tuohon aikaan Kross piti itseään runoilijana, hän oli taitava riimittelijä, joka piti pitkien, tarinallisten runoelmien kirjoittamisesta. Hän oli koko Siperian aikansa lähettänyt ystävilleen värssymuotoisia kirjeitä. Kross käänsi runoja, runoelmia ja runomuotoista draamaa saksasta, ranskasta, ruotsista, venäjästä ja englannista. Hänen omien runojensa julkaiseminen oli vaivalloista, ja hänen esikoiskokoelmansa, pakkotyöhön viittaava Söerikastaja (Hiilenrikastaja) ilmestyi vuonna 1958 lojuttuaan pitkään kustantamossa. Ilmapiiri alkoi kuitenkin muuttua, ja seuraavien kymmenen vuoden aikana Jaan Kross julkaisi yhteensä viisi runokokoelmaa, jotka olivat vapaamittaisen muotonsa, satiirinsa ja ironiansa ansiosta uusia, tuoreita ja suosittuja.
Runouden uudistajasta proosakirjailijaksi
Suomalaiset muistavat omat kirjasotansa. Viron suurin kirjasota oli taistelu vapaamittaisen runouden puolesta 1960-luvun alkupuoliskolla, sillä virkamiehet ja osa vanhemmasta (ja ”punaisemmasta”) kirjailijakunnasta oli varma, ettei vapaamitta sovi neuvostorunouteen. Uutta ja tuohon aikaan pelottavaa vapaamittaista runoutta kirjoittivat vasta julkaistut, todellisuudessa ei niin kovinkaan nuoret Jaan Kross, Ellen Niit ja Ain Kaalep. Kriitikot arvostelivat heitä rankasti, mutta vielä enemmän heitä paneteltiin Kirjailijoiden liiton suljetuissa kokouksissa. Vasta kun avaruusaika toi Neuvostoliittoon suuren optimisminaallon ja elämä ylipäätään muuttui vapaammaksi pelosta, normalisoitui myös kirjallisuuteen suhtautuminen. Kirjallisuutta ei pidetty enää ”puolueen kasvattajana” eikä kirjailijoita ”ihmishenkien insinööreinä”. Jaan Krossista ja Ellen Niitistä, jotka olivat tuohon aikaan jo aviopari, tuli hyväksyttyjä kirjailijoita. Heitä ja Ain Kaalepia pidetäänkin virolaisessa kirjallisuudessa uuden runon viestintuojina ja uuden sukupolven (Rummo, Kaplinski, Runnel, Luik) tienraivaajina. Nyt tuota sotaa vapaamittaisuudesta pidetään Pierre Bourdieun mukaan taisteluna kirjallisesta kentästä, jolta stalinistit pakotettiin perääntymään. Kokonaan heitä ei onnistuttu kirjallisuudesta poistamaan, mutta heidän piti luovuttaa suurempi tila uusille ja lahjakkaammille kirjailijoille.
Jaan Krossin runoja eivät kuitenkaan tunne tänä päivänä muut kuin hiukan vanhemmat kirjallisuuden ystävät. Laajan tunnettuuden ja kansainvälisen suosion Jaan Kross saavutti proosakirjailijana. Hän aloitti proosan kirjoittamisen tosissaan vasta, kun oli jo 50 vuotta vanha. Viron uudelleenitsenäistymiseen saakka Jaan Kross sai kirjoittaa teoksiaan suhteellisen vapaasti, jos ne käsittelivät kaukaisia aikoja. Krossin ensimmäinen suuri teos Kolme katku vahel (Uppiniskaisuuden kronikka, suom. Kaisu Lahikainen ja Jouko Vanhanen), jota hän itse piti pääteoksenaan, valmistui ja ilmestyi 1970–1980. Krossin tunnetuin teos, Keisri hull, ilmestyi viroksi vuonna 1978, sitä seurasivat vuonna 1982 Rakvere romaan, 1984 Professor Martensi lahkumine ja 1987 Vastutuulelaev. Niiden välissä ilmestyi monia aiheiltaan ja tyyliltään ihmeellisen oivaltavia novelleja, jotka Krossin tyylikseen valitsema sisäinen monologi teki lukijoille eläviksi.
Krossin historialliset hahmot saattoivat olla Viron kulttuurihistoriasta tutut Eugen Jannsen, O. W. Masing, K. J. Peterson tai J. Köler, mutta ne saattoivat olla myös melko tuntemattomia, kuten virolaisesta talonpojasta Venäjän kenraaliksi noussut Johan Michelson tai Euroopan kuningashuoneissa uransa tehnyt tallinnalainen taiteilija M. Sittow. Heitä Kross usein kuvasi tilanteissa, joissa heidän piti tehdä eettisesti vaikeita päätöksiä tai nousta yhteisöään vastaan. Novelleissaan Kross ei koskaan kuvaile hahmojen koko elämää (lukijan ”pitää se vain tietää”), vaan esittää hahmojen sisäisiä monologeja, jotka valaisevat luonteiden lisäksi kokonaisia aikakausia.
”Kaikki, mitä kuka tahansa kirjoittaja kirjoittaa, on hänen itsensä tarinaa”, sanoi Jaan Kross, kun aloitti luentosarjansa Tarton yliopistossa vapaiden taiteiden professorina. Kross puhui siitä, kuinka paljon hänen oma elämänsä heijastuu hänen teoksiinsa. Tuota omaelämäkerrallisuutta on hänen teoksissaan hyvin eri määrä: myöhemmissä romaaneissa Wikmani poisid (1988), Mesmeri ring (1995) ja Paigallend (1998), joista keskimmäinen onkin alaotsikkonsa mukaan ”romaanisoidut muistelmat”, sitä on selvästi enemmän. Yllättävin tavoin kuitenkin Krossin henkilöä on kätketysti olemassa myös puhtaasti historiallisissa, kaukaisemmista ajoista kertovissa romaaneissa. Esimerkkinä tästä voisi olla suurin ja kaukaisimpaan aikaan sijoittuva romaani Uppiniskaisuuden kronikka. Se on Krossin itsensä mukaan elämäkerrallinen romaani ja sen päähenkilö historiallinen henkilö – kronikoitsija ja Tallinnan Pühavaimun kirkon pastori Balthasar Russow, joka Krossin versiossa on virolaisen ajurin Siimon Rüssan poika. (Hypoteesin Russowin virolaisesta taustasta esitti Tallinnan kaupunginarkiston johtaja Paul Johansen, joka pakeni sodan aikaan Virosta ja jatkoi uraansa historian professorina Hampurin yliopistossa. Jaan Kross tutustui tuohon hypoteesiin vuonna 1964 Ruotsissa ilmestyneen artikkelin kautta. Nykyään Viron historioitsijat eivät pidä Russowia virolaisena.) Kross seuraa päähenkilönsä elämänkulkua varhaisesta nuoruudesta aina viimeiseen hengenvetoon.
Romaani alkaa kohtauksella, jossa pieni Balthasar – Pallu – seuraa Tallinnassa esiintyviä nuorallatanssijoita. Tuo on enteellinen tilanne – hänen koko elämästään muodostuu nuorallatanssi, jossa hän tasapainoilee saksalaisten, ruotsalaisten ja venäläisten välissä pyrkien auttamaan myös virolaisia, omia maanmiehiään. Romaanin vironkielinen nimi Kolme katku vahel (’Kolmen ruton välissä’) on kuvaava, sillä monet rutot koettelivat Tallinnan kaupunkia 1600-luvulla. Ruttoina voi pitää myös vieraita valloittajia, jotka Tallinnassa (ja koko Virossa) isännöivät: paikallisia saksalaisia, jotka hallinoivat Toompeaa ja alakaupungin raatia, mutta myös Venäjän tsaarin Iivana IV:n sotilaita, samoin kuin puolalaisia ja ruotsalaisia valloittajia. Balthasar eli mielenkiintoisena aikana, tapasi monia myöhempiä hallitsijoita ja kirjoitti kypsällä iällä kronikan (Chronica Der Provintz Lyfflandt, 1578. Liivinmaan kronikka, suom. Timo Reko, 2004), joka on jäänyt Viron historiankirjoituksen tärkeäksi lähteeksi. Paikalliset saksalaiset ylimykset tekivät kaikkensa estääkseen kronikan ilmestymisen. Russow sai suojeltua työnsä ruotsalaisten tuen avulla. Tuossa mittavassa ja tarinaltaan jännittävässä romaanissa on olemassa kaikki Krossin romaanille ominaiset piirteet: virolaisen päähenkilön etenemispyrkimykset korkeammalle omista lähtökohdistaan, kompromissit, joita vieraanvallan aikaan tuollaiset pyrkimykset vääjäämättä tuovat mukanaan, ja niiden hinta…
Kross kertoo, että hän huomasi Russowin kanssa työskennellessään monia yhtymäkohtia omaan elämäänsä: he molemmat olivat kotoisin Tallinnan Kalamajasta. He molemmat olivat kolmesti naimisissa. He molemmat olivat oman aikansa kronikoitsijoita, kumpikin omalla tavallaan. Ja aivan kuten Russow, tunsi myös Kross aina, kuinka vieras valta häntä rajoittaa ja estää.
Luennoillaan Kross puhui siitä, kuinka historiallinen romaani jäljentää mennyttä, mutta myös vertailee sen hetken todellisuuden kanssa. Kross kertoi esimerkkejä siitä, kuinka hänen historialliset romaaninsa, jotka kuvaavat kaukaisia aikoja todenmukaisesti, tuovat samalla rivien välissä esille Neuvosto-Viron lukijoille heidän omaa tilannettaan. Nuo viitteet ja vihjeet ymmärrettiin kaikissa totalitaarisissa maissa hyvin. Erityisen paljon tuollaisia epäsuoria viittauksia on Keisarin hullussa.
Tärkeää kuitenkin on, että Krossin romaaneita voi lukea ilman mitään poliittisia analogioita. Romaanien hahmojen ongelmat ovat ajattomia, aivan kuten hahmot itse ovat usein ”suurempia kuin kohtalonsa”. Kross ei filosofoi liikaa, muttei kuitenkaan ole pelkkä historiallisten tapahtumien kuvailija. Hän perää vapautta, totuutta ja lojaaliutta, hänen hahmoillaan on usein jokin suurempi asia ajettavanaan, ja yleensä asia on kansallinen. Kross on erittäin hyvä tarinankertoja, jota eri aikojen vähemmän tunnettujen tapahtumien lisäksi kiinnostaa omaperäiset henkilöt, heidän psykologiansa ja ihmissuhteensa; jokaisessa romaanissa on aina myös jokin monimutkainen rakkaustarina, johon lukija saa eläytyä. Krossin romaanien tapahtumapaikat – erityisesti tietysti Tallinnan kaupunki 1600-luvulla –, tapahtumat ja henkilöt sekä heidän ympäristönsä on teoksissa kuvattu niin, että lukija usein aivan lumoutuu.
Valtaosa Jaan Krossin romaaneista on käännetty suomeksi, ja niitä on Suomessa myös luettu ja toivottavasti luetaan jatkossakin. Kross onkin jo kauan ollut yksi parhaista Viron historian esittelijöistä Suomessa.
