Viron kansallismuseo on tuottanut näyttelyn ja kuva-albumin suomalais-ugrilaisista kansoista ja samojedeista vanhoissa kansatieteellisissä valokuvissa.
Indrek Jääts
Viron kansallismuseon näyttelyn idea syntyi yhteistyöstä Venäjän etnografisen museon kanssa. Sen kokoelmassa on paljon vanhoja ainakin Virossa, mutta todennäköisesti muuallakin Euroopassa ennen julkaisemattomia kuvia Venäjän eri kansoista. Niinpä syntyikin idea tuoda valikoima näistä kuvista Tartossa pidettävän VIII suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressin yhteydessä julkisuuteen. Ja miksi tyytyä pelkkään näyttelyyn, joka on väistämättä väliaikainen? Totesimme, että nämä kuvat ovat kirjana julkaisemisen arvoisia, koska kirjan elinkaari on pidempi ja levikki toivottavasti näyttelyä laajempi.
Kaiken keskiössä kansa
Venäjän etnografisen museon tuhansista uralilaisia kansoja esittävistä kuvista oli tehtävä jonkinlainen valinta, oli keksittävä näyttelyn ja albumin konsepti. Oli selvää, että keskeinen käsite, jonka ympärillä kaikki pyörii, on ”kansa”. Parhaana lähestymiskulmana vanhoihin kansatieteellisiin kuviin näytti olevan kansatieteen historia.
1800-luvulla koko Eurooppa (muun muassa Venäjä) siirtyi vähitellen kansakuntien aikakauteen. Aikaisemmin väestöä oli luokiteltu ennen muuta valtakunnanrajojen, uskonnon ja säätyjen perusteella. Valtaosan väestöstä muodostivat talonpojat, mutta heidän kielensä ja kulttuurinsa eivät kiinnostaneet hallitsijoita ja tutkijoita kovinkaan paljon. Nyt oppineet miehet alkoivat luokitella väestöä talonpoikien kielen ja kulttuurin erityispiirteiden avulla eri kansoiksi. Kansankulttuurista tuli tärkeä kiinnostuksen ja tutkimuskohde. Syntyi etnografia eli kansatiede – tiede eri kansoista, ennen muuta talonpojista.
Ryhmän edustajista yksilöiksi
Miten voi visualisoida jotakin kansaa? Yleisimpänä tapana on ollut näyttää ihmisiä mieluiten perinteisissä vaatteissa eli niin sanotuissa kansallispuvuissa. Kuvien esittämät yksilöt olivatkin aikansa kansatieteilijöille enemmän tai vähemmän kansansa edustajia kuin erillisiä kiinnostuksen kohteita. Valokuvaajille eivät konkreettiset henkilöt yleensä olleet tärkeitä, vaan heidän rotupiirteensä, kansallispukunsa, perinteiset elinkeinot ja käyttöesineet. Sen takia meitä vanhoista kuvista katselevien ihmisten nimiä ei aina merkitty muistiin, ja he ovat jääneetkin nimettömiksi.
Minua kuraattorina alkoi kiinnostaa tämä kansan ja yksilön suhde, ja siitä tulikin näyttelyn ja albumin kantava idea. Kuvia valitessani suosin muotokuvia tai ryhmäkuvia, joista ihmiset näkyvät hyvin. Ajattelin, että jos nämä ihmiset, kansansa edustajat, tuodaan suurikokoisina katselijoiden eteen, he saavat takaisin osan yksilöllisyydestään.
Albumissa ja näyttelyssä olevat kuvat ovat peräisin 1800-luvun jälkipuoliskolta ja 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä. Suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressin takia pyrin siihen, että kaikki nykyiset suomalais-ugrilaiset ja samojedikansat ovat läsnä, mutta se osoittautui hankalaksi. Kaikkia kansoja tuossa valokuvauksen varhaisvaiheessa ei kuvattu yhtä hyvin. Kaikkia nykyisiä kansoja tuolloin vielä ei erotettukaan. Esimerkiksi nganasanien tapauksessa oli tyydyttävä myöhäisempiin kuviin. 1930-luvulle asti ei tunnettu sellaista kansaa kuin nganasanit: he olivat osa epämääräistä samojedien kokonaisuutta.
Kuvia ja karttoja
Valtaosa kuvista on peräisin Venäjän etnografisesta museosta. Koska heillä ei ollut vanhoja kuvia kaikista kansoista, hain lisää Unkarin kansatieteellisestä museosta, Suomen Museovirastosta ja Viron kansallismuseon omasta valokuvakokoelmasta.
Vanhimmat kuvat (virolaisista, karjalaisista, ersäläisistä) ovat peräisin vuonna 1867 Moskovassa tapahtuneesta Venäjän laajuisesta etnografisesta näyttelystä. Paljon kuvia ottivat aikoinaan keisari Aleksanteri III:n venäläisen museon etnografisen osaston (nykyisen Venäjän etnografisen museon) työntekijät 1900-luvun alussa. 1920-luvulla tämä museo järjesti joukon kokonaisvaltaisia etnologisia tutkimusmatkoja, joissa tutkittiin ja valokuvattiin myös useita suomalais-ugrilaisia kansoja. Valitut kuvasarjat on tarkoitettu suppeiksi historiallisiksi katsauksiksi toisaalta kansatieteen ja toisaalta kuvattujen kansojen historiaan. Kuviin on lisätty tiedot valokuvaajista ja kuvaukseen liittyvistä seikoista.
Valokuvien lisäksi näyttelystä ja albumista löytyy joukko esimerkkejä aikojensa kansatieteellisistä kartoista. Tämä on toinen, aika erilainen mahdollisuus visualisoida kansoja. Valtioiden alue jaetaan väestön etnisen kuuluvuuden mukaan erivärisiksi läiskiksi, ja kansat, tarkemmin niiden asuinalueet, tulevat siten näkyviin. Nämä kartat perustuvat ihmisten etnistä kuuluvuutta koskeviin tilastoihin. Parhaana esimerkkinä on saksalaissyntyisen, venäläisen tutkijan Peter von Köppenin piirtämä Euroopan-Venäjän kansatieteellinen kartta vuodelta 1851. Paikoittaisesta epätarkkuudesta huolimatta kyseessä on varhaisen etnisen kartografian mestariteos. Kartan yhteyteen kuului esite, jossa oli muun muassa taulukko Likimääräiset tiedot muukalaisten lukumäärästä Euroopan-Venäjän kuvernementeissa. Koko muu kuin venäläinen väestö on siinä systematisoitu kansoiksi, joiden väkiluku on esitetty yksilöittäin. Sellainen tarkkuus on tietenkin näennäistä. Kyseessä on monimutkaista etnistä todellisuutta vahvasti yksinkertaistava kaava.
Kumpaa siis kannattaa suosia, albumia vai näyttelyä? Kirjan voi ostaa itselleen, sitä voi selailla kotona, sen voi lahjoittaa jollekin. Siellä on vähän enemmän tekstitietoa, kuvia ja kansatieteellisiä karttoja. Näyttelyssä voi näitä ainutlaatuisia vanhoja kuvia katsella kuitenkin suurikokoisina. Suosittelen siis molempia
Kirjoittaja on Viron kansallismuseon kuraattori. Teksti on julkaistu viro.nyt -kulttuurilehden numerossa 1/2021.
Kuva-albumi Rahvas – see tähendab inimesi. Soomeugrilased ja samojeedid vanadel etnograafilistel fotodel ja näyttely ovat kolmikielisiä (viro, englanti, venäjä).
Näyttely on avoinna Viron kansallismuseossa Tartossa 26.2.–17.10.2021.
