Teksti: Duha Elsayed. Julkaistu alunperin viro.nyt -lehden numerossa 3/2019. Kuva: Mariann Liimal.
Kun suomalainen puhuu omalla aksentillaan viroa, se kuulostaa natiivin korvassa hellyttävältä, koska sukukielten ääntämyksessä on suuria eroja. Ääntämistäkin voi kuitenkin opetella – niinpä pari kotiläksyä lukijoille!
Viro on erillisen kehityksensä aikana hukannut sananloppuisia vokaaleja enemmän kuin on kohtuullista, ja siksi tarvitaan erilaisia kiekaisuja ja kepulikonsteja merkityksiä erottelemaan. Tässä kirjoituksessa käsittelen kahta viron ääntämykseen liittyvää suomalaisen oppijan päänvaivaa, jotka tulevat esiin alkeiskurssin oppitunnilla 1, mutta joiden sisäistäminen voi vielä muutaman tovin.
Lavea takavokaali õ
Suomen järjestelmään suhteutettuna õ on sekasikiö. Jos kurkistetaan õ:n lausujan suun sisään, siellä on u:ta vastaava asetelma. Kielen massa on suun takaosassa, ei edessä kuten i:ssä eikä keskelläkään niin kuin e:ssä. Sen kärki on loitolla etuhampaista. Suu ei ole yhtä ammollaan kuin a:ta lausuttaessa. Õ syntyy, kun suun sisäkalusto jähmetetään kuvailtuun u-asemaan (joskus apuneuvoksi on suositeltu hampaiden väliin asetettavaa lyijykynää, joka estää kielen työntymisen liian eteen) ja peilin edessä muotoillaan huulien asento uudelleen, pyöreästä eteen työntyneestä kohti korvia ulottuvaksi viivaksi. Pidemmän päälle tämä konsti on kuitenkin osoittautunut epäkäytännölliseksi, joten on tyydyttävä mielikuvaan. Suun sisällä u, huulilla i, ja ‒ vot ‒ viron õ on siinä!
Vaikka lavea takavokaali õ on suomalaiselle tuntematon, se ei ole maailman kielten vertailussa mikään erityinen kummajainen. Se on lähellä esimerkiksi venäjän taka-i:tä (ы) ja turkin pisteetöntä i:tä (ı), ja sillä on kuuleman mukaan vastineita myös thain tai kiinan kielissä. Työpaikalla kuulen vietnamia joka päivä, eikä siinä kielessä taida muita vokaaleja ollakaan.
Vanhimmissa vironkielisissä teksteissä õ:ta ei käytetty. Asemissa, joissa nykykielessä on õ, tapaa teksteissä o:ta, ö:tä ja e:tä (esimerkiksi oppep ’õpib’, öchto ’õhtu’, keik ’kõik’). Saksalaista syntyperää olevat kirjoittajat eivät löytäneet äidinkielestään õ:lle selkeää vastinetta ja joutuivat hämmennyksen valtaan. Õ:n toi kirjakieleen pappi ja kielimies Otto Wilhelm Masing 1800-luvun alussa. Hänen korvansa saattoi kuulla sen muita herkemmin, koska hänen kotipuolessaan, Maarja-Magdaleenan itäisessä kihlakunnassa, õ:n käytössä ei säästelty (esim. mine õtsekõhe üle õrase ’mene suoraan läpi laihon’). Masing ei katsonut hyvällä tilannetta, jossa kört ’velli’ ja kõrt ’olki (partitiivi)’ molemmat kirjoitettiin ö:llisinä.
Jos õ:n ääntäminen ei suomalaisoppijalta suju, peli ei ole täysin menetetty, sillä viron kielen sisälläkin on alueellisia eroja sen ääntämyksessä. Varsinkin saarilla liikkujat voivat kuulla rehellisen ö:n sillä paikalla, missä viron kirjakielessä olisi õ. Aiheesta riittää anekdootteja. Esimerkiksi arvovaltainen Eesti Keele Instituut ilmoitti 1. huhtikuuta 2019 lehdistötiedotteessaan, että tästä lähtien ö– ja õ-kirjainten käyttö yleiskielessä vapautetaan. Samalla lopetetaan saarenmaalaisia tarpeettomasti syyllistävä ja leimaava käytäntö. Õ-alueiden rajat on myös suunniteltu merkittäväksi asianmukaisin liikennemerkein.
Liudennus
Jos viron oppija ei ole Savosta kotoisin, viron kielen merkityksiäkin erotteleva liudennus voi olla ylivoimainen haaste. Määritelmän mukaan liudennuksella tarkoitetaan konsonantissa ilmenevää i-väriä. Liudentunutta äännettä lausuttaessa kielenselkä litistyy etistä kitalakea vasten. I-klangi on historiallisesti peräisin lähistöllä aikaisemmin olleesta i-vokaalista, joka on meidän päiviimme tultaessa kadonnut. Virossa liudentuvat konsonantit l, n, s, t ja murteittain myös r.
Tämän tekstin hämäläinen kirjoittaja ei ollut koskaan kunnolla omaksunut viron liudennusta, mistä on seurannut se ikävä tilanne, ettei hän osannut sanoa viroksi edes kissaa (kass), palloa (pall) tai laukkua (kott), joissa kaikissa on selkeät liudennukset. Kitalakea tavoitteleva kielenselkä myöhästyi säännöllisesti ja tuloksena oli vain väkinäinen kasvojen ilme liudentuneen s:n tai l:n sijasta.
Joskus oppiminen tapahtuu vuosikymmeniä myöhässä äkillisenä oivalluksena. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Internetin keskustelupalstalla joku kysyi, miksi virolaisen rallitähden Ott Tänakin nimi kuulostaa lausuttaessa siltä, kuin t:n edellä olisi i: siis ikään kuin ”oit”. Niinpä! Pikainen tiedonhaku osoitti, että viron liudennus on ennakoiva ja sitä voi jäljitellä liukumalla kohdekonsonanttiin lyhyen, tuskin havaittavan i-vokaalin kautta. Tämä oivallus ratkaisi liudennusongelman kerralla: ka(i)ss, pa(i)ll, ko(i)tt ja mitä niitä nyt olikaan, kaikki onnistuvat nyt ainakin oman korvakuuleman mukaan täydellisesti.
Kaikki tämän oppitunnit aiheet on koottu tavalliseen toivotukseen Palju õnne! (2 x liudennus + õ), joka täten tulee lukijoille kotiläksyksi.
