Teksti: Ville Hytönen. Julkaistu alunperin viro.nyt -lehden numerossa 2/2020
Katutaide on tullut jäädäkseen, myös Viroon. Tartossa sille on omistettu kokonainen festivaali. Koronan vuoksi katutaidefestivaali Stencibility järjestetään tällä kertaa 12.-22.6. osittain virtuaalisesti. Selaile festivaalin teoskuvia osoitteessa www.instagram.com/stencibility.
”Virun kadulla silmääni pisti yksi harvoista vielä säilyneistä seinäkirjoituksista, joka julistaa että paras lääke sairauksiin on yksinäisyys, ilmainen ruoka ja radio, tarkastettu.”
Näin kirjoittaa Jaan Kaplinski asiaproosateoksessaan Titanic (1995, suom. Anja Salokannel). Kaplinski lainaa Viron ensimmäiseksi graffititaiteilijaksi tituleeratun Ülo Kiplen graffitia. Riisiperen lastenkodissa kasvanut, mutta maatalousakatemiassa opiskellut Kiple kuvitteli saavansa ulkoavaruuden olennoilta viestejä ja käytti 1980-luvun lopulla toimivaksi todettua mediaa, seinää, apunaan tuodakseen avaruusmönkiäisten tiedotteita ihmiskunnalle.
Vuosien 1984 ja 1985 aikana Kiple alkoi kärsiä mielenterveysongelmista, jotka hän projisoi ensimmäisiin seinäkirjoituksiinsa, julkaisemalla Sairauksien hoito -otsikolla uutisia talojen seinissä.
”Sairauksien hoito. Kontrolloituna. 1. Yksin – makuuhuone hiljainen, pimeä, radion kanssa.”
”2. Yhdessä. Asuminen jonkun luona.”
”3. Ruokasalissa. Näissä olosuhteissa tunnetun biologian kautta löydetään ”polku” terveyteen. Kunnia
ja rikkaus sille, joka julkaisee totuuden mediassa!”
Kaplinski kertoo, että Ülo Kiple käytti rahansa ja aikansa valkoisen maalin hankkimiseen, jotta voisi levittää sanomaansa. Hän kirjoitti neljällä kielellä, niin viroksi, venäjäksi, suomeksi kuin englanniksikin, mutta tekstit olivat aina täynnä erilaisia kirjoitusvirheitä ja epäselviä virkkeitä.
Vuoden 1988 aikana Kiplen sanoma kuitenkin muuttui. Hän sai yhteyden maapallon ulkopuoliseen elämään.
”UFO. Valtiot hylkäävät teidät jokaisen toimintani jälkeen ne ovat tietäneet jo kauan, että minulla Ülo Kiplellä on jokainen hyljätty, koska minä olen teidän suurlähettiläänne, joka on tuonut maailmalle suunnattomia voittoja totuuden avulla. Teiltä Jumalat. Valtiot ovat vieneet minulta rahat, kodin, rakkauden, ne tahtovat tehdä minusta idiootin ja tehdä hulluksi. Se luopukoon vallasta, joka haluaa tehdä jumalat sotaan syyllisiksi. Maailman voima.”
Seinäkirjoitustensa lisäksi Kiple kirjoitti myös kirjeen Mihail Gorbatšoville. Kirje ei kuitenkaan päätynyt perille saakka. Hän sai toiminnallaan myös jäljittelijöitä. Kaikki Sairauksien hoito -kirjoitukset eivät olleet Kiplen tekemiä. Järvamaalla joku vitsiniekka oli tehnyt seinäkirjoituksen, jossa suositeltiin sairauksien hoitoon baaria ja viinaa.
Kiple oli itsenäistymisprojektinsa keskellä olevassa Virossa omalaatuinen julkisuudenhahmo, josta kirjoitettiin lauluja ja runoja. Ave Alavainu teki hänestä novellin, runoilija-näyttelijä Merca kirjoitti useamman runon ja muun muassa artistit Kulo, Taak sekä huumoriorkesteri Onu Bella ja Öörah ovat laulaneet Kiplen työstä ja elämästä.
Kaplinski arvuuttelee, että jos kapitalistinen järjestelmä olisi ollut jo 1980-luvulla käynnissä, joku nokkela mainosmaakari olisi maksanut Kiplelle maalauksiin sijoitettavasta tuotesijoittelusta. Jos Sairauksien hoito -otsikon alle olisi jatkettu vaikkapa Sony-radion tai sopivan lääkemerkin luonnehdinnalla, näkyvyys ja ehkä vaikutuskin olisi ollut taattu.
”Voimme siis ajatella, että Ülo Kiple oli mainosnero, jonka suuruutta kansamme ei vielä ole ymmärtänyt”, Kaplinski kirjoittaa. ”Varhaisessa postsosialistisessa yhteiskunnassa, jossa ihmiset olivat iskulauseiden ja propagandakliseiden tylsistyttämiä, hän osasi esittää sanoman, joka syöpyi useimpien virolaisten mieleen ja elää siellä, tajunnan ja alitajunnan rajalla, kauemmin kuin vuoden 1988 kansallisen uudelleensyntymisen iskulauseet.”
Ülo Kiplen loppu oli hänen valitsemallaan tiellä looginen, mutta yhtä traaginenkin. Syyskuun ensimmäisenä päivänä vuona 1988 Kiple saatiin kiinni varastamasta maalia Tarton Kaubamaja-tavaratalosta. Hänet sijoitettiin psykiatriseen sairaalaan, mitä Kiple ei hyväksynyt, ja hän päätti elämänsä oman käden kautta.
Mutta Kiple muistetaan. Vielä 2011 valmistui Raul Viitungin ja Margus Univerin lyhytelokuva Sairauksien hoito, joka oli omistettu Ülo Kiplelle.
Oman tiensä kulkija Kiplestä katutaidefestivaaliin
Tartto tunnetaan yleisesti virolaisen katutaiteen syntypaikkana, jos nyt Ülo Kipleä tai iskulauseita maalaavia punkkareita ei lasketa. Vanhassa yliopistokaupungissa perustettiinkin vuonna 2010 festivaali, joka julisti manifestissaan, että ”julkinen tila kuuluu kaikille sen käyttäjille” tai ”jos et pidä siitä – muuta se paremmaksi.”
Nykyään englanninkielisen nimen saanut Stencibility-festivaali toimii useammassa kaupungissa kerrallaan, ja niin muraalit alkavat koristaa kaupunkeja. Ohjelmaan kuuluu Minun ensimmäinen seinäni -kurssi aloitteleville graffiti-taiteilijoille, aiheeseen liittyvien kirjojen julkaisuja, kiertokävelyitä, paneelikeskusteluja ja tietysti valmistuvien teosten ihastelua.
Tartossa on Tallinnan Telliskiven kaltainen katutaiteen mekka, Karlovan kaupunginosan lähellä oleva luovan toiminnan yhteenliittymä Aparaaditehas. Sen ympäristöstä on helppo löytää maan tunnetuimman graffiti-taiteilijan, sapluunatekniikkaa käyttävän ”Viron Banksyn”, eli Edward von Lõngusin teoksia.
”En koskaan hae lupaa toimintaani. Viron tasavallan perustuslain 19 pykälän mukaan jokaisella on oikeus itsensä toteuttamiseen. Se kuuluu meille kaikille”, von Lõngus kertoo tekemisistään.
Hänestä hänen todellisella persoonallaan ei niinkään ole väliä:
”Edward von Lõngus on idea. Moni-identiteetin aikakausi on heijastus informaatiosta, joka syntyy kollektiivisen tietoisuuden värähtelyistä. Edward von Lõngus on olemassa kuin Joulupukki – hänet voidaan herättää tietyillä inkarnaatiorituaaleilla, mutta häntä ei ole fyysisenä yksilönä.”
Tarton graffitirenessanssi alkoi 1990-luvun puolivälissä punkkareiden ja orastavan hiphop-kulttuurin yhteisvaikutuksella. Kaupungin keskellä ollut keskeneräinen rakennus sai toimia katutaiteen galleriana, kun Nyrok City -orkesterin ja Tartu Hip Hop Clubin jäsenet yrittivät luoda ulkomaisten esikuviensa mukaista taidetta. Erilaisia ryhmiä syntyi, muun muassa EAS, Eesti Andekad Sodijad eli Viron lahjakkaat töhrijät.
Uusia gallerioita syntyi tiuhaan, sillä Viro oli täynnä neuvostobetonia. Yksi kuuluisimmista olikin nimeltään Betooni galleria, jonka nimi tosin tuli viereisen kadun mukaan. Tarton taidekoulua pidettiin yhtenä katutaiteilijoiden syntypaikkana, joskin väkeä tuli eri suunnista. Osa oli semiotiikan opiskelijoita, osa ei tehnyt juuri mitään muuta.
Alkuaikojen tunnetuin bommari Bach sai rinnalleen muitakin kaikkien tuntemia nimiä, kuten mainitun Edward von Lõngusin, TAFin, MinajaLydian, Kairon tai poliittisen Von Bombin. Valtaan noussut konservatiivipuolue Res Publica yritti saada poliisin suitsimaan katutaidetta, joten nopea sapluunatekniikka yleistyi öisessä Tartossa. Katutaiteessa hyödynnettiin myös korkeataidetta vaikkapa maalaamalla uudelleen Eduard Wiiraltin teoksia.
Graffiteista ja muraaleista alkoi tulla 2010-luvun loppuun mennessä niin suosittuja, että katutaiteen tekijä Sirla, toisin sanoen virolaisesta katutaiteesta gradunsa tehnyt Sirje Joala, pelkäsi vuoden 2018 ensimmäisessä Sirp-lehdessä institutionaalisten tapahtumien vievän bommauksesta kapinan.
”Katutaiteilija on valinnut tavan toimia täysin vapaasti – hän valitsee paikan, muodon ja viestin”, Sirla perustelee. ”Laiton toiminta ja maanomistajalta ilman lupaa tehty työ ei ole itsetarkoitus, mutta paras tapa säilyttää luova vapaus. Näin katutaide muodostaa maailmankatsomuudellaan erillisen taideliikkeen.”
Merkkien merkitys kaupunkikuvassa
Tarttolainen semiootikko Sven Vabar julkaisi taannoin fiktiivisestä tarttolaisesta katutaiteilijasta Kaido Piknestä, palkitun esseenovellin, joka tuo mieleen Üdo Kiplen tarinan, mutta tavallaan myös Malcolm Bradburyn kirjoittaman kuvitteellisen elämäkerran semiotiikan ja kirjallisuuden tutkijasta Henri Mensongesta. Vabarin metaesseessä tuodaan näkyviin merkkien merkitys kaupunkikuvassa, leikittely olemassa olevan ja olemattoman, virallisen ja epävirallisen merkkikielen sanastossa.
Vaikka Vabarin luoma Kaido Pikne tuntuu Üdo Kiplen jälkeläiseltä, eli Pikne kuitenkin jo selvästi itsenäistyneessä Virossa, hänellä oli graffititaiteesta innostunut tyttöystävä Sirle, joka ”teki melko obskuuria graffititaidetta, jolla ei ollut selkää sanomaa.” Kaunokirjallisen tekstin alussa Sirle on kaksikosta se varsinainen taiteilija ja Pikne kulki hänen mukanaan öisessä Tartossa lähinnä turvallisuussyistä: ”Tyttö piirsi, maalasi liimasi tai spreijasi töitään, Pikne valvoi kauempana, ettei paikalle osuisi poliisia tai ketään kantelupukin oloista kaupunkilaista.”
Novelli muuttuu, kun Sirle katoaa yllättäen kesken maalauksen luontia Emajoen ”Vapaudensillan gallerian” kohdalla. Sirleä ei löydetty Emajoesta sukeltajienkaan avulla, ei muualta kaupungista, eivätkä valtakunnallisetkaan etsintäpartiot löytäneet häntä. Pikneä epäiltiin rikoksesta, mutta mitään raskauttavaa häntä kohtaan ei löydetty. Kuulustelut ja Sirlen katoaminen saivat Piknen olon levottomaksi ja hänellä kesti tovin selviytyä vaikeasta menetyksestä.
Pikne alkoi viihtyä paremmin kaupungilla kuvaamassa menetetyn rakkaansa kummallisia, kryptisiä graffiteja. ”Pikne myös tulosti Sirlen tiedostoista paperikuvia ja liimasi niitä paikkoihin, joista sama kuva oli revitty pois”, Vabar kirjoittaa. Myöhemmin Pikne alkoi harjoitella itse piirtämistä ja maalaamista ja alkoi restauroida Sirlen töitä ja palauttaa niitä alkuperäisille paikoilleen. Lopulta hän maalasi myös Sirlen katoamisiltanaan aloittaman graffitin valmiiksi Vapaudensillan alle. Pikne ei kuitenkaan tunnustanut tehneensä sitä itse, vaan väitti kadonnutta Sirleä piissin tekijäksi.
Pian kaupunkikuvaan alkoi ilmestyä Sirlen tyylillä maalattuja graffiteja enemmän. Novelli alkaa vihjailla Piknen skitsofreniasta, että tämä maalaisi entisen tyttöystävänsä tyylillä graffiteja ja uskoisi Sirlen tehneen ne. Pikne sai myös viestejä Sirleltä liikennemerkeistä ja kaupunkilaisten kasvoilta ja vaatetuksesta.
Pikne alkoi siirtää koko elämänsä kaupungille, hän yöpyi autiotaloissa ja puistoissa. Lopulta Piknen ja Sirlen ystävien pahimmat pelot kävivät toteen, kun Piknekin katosi Sirlen lailla kokonaan. Silti Piknen ja Sirlen graffiteja ilmestyi talojen, bussikatosten sekä siltojen seiniin ja kaiteisiin. Semiootikko Vabar kuvaa tällä merkkien kieltä kaupunkiympäristössämme, salaisia tekstejä, jotka ilmestyvät ihmisten vuorovaikutuksen halun ja luovuuden voimin omaan maisemaamme – intuitiivisen kaupunkikuvan luomista.
Katutaide on jo osa virolaista mielenmaisemaa
Graffiti- ja katutaiteeseen on jäänyt vahvasti anonymiteetin ja monitekijyyden ilme, minkä varmaankin voi johtaa sen pitkäaikaisesta laittomasta historiasta. On yllättävää, miten hyvin katutaide on sulautunut virolaiseen mentaalimaailmaan huolimatta Virossa vahvasti elävästä konservatiivisesta ajattelusta.
Salatusta identiteetistään huolimatta Edward von Lõngus on useaan kertaan palkittu ja ympäri maailman metropoleja muraaleja ja pienempiä sapluunateoksia tekevä taiteilija. Hänen mukanaan liikkuu myös liuta muita kuuluisia tekijöitä, joista valtaosa tunnetaan taiteilijanimillään.
Virolaiseen liberalismiin kenties sopiikin semiootikko ja kirjailija Aare Pilvin huomautus Estonian Art -lehdessä 2/2014: ”(Virolaisen katutaiteen) monimuotoisuudesta kielii kenties parhaiten se tosiasia, että Tarton suurin katutaidetyö on kerran kapinallisen Bachin suuren pankin seinään tekemä työ. Hänet tilattiin tekemään se pankin laskuun.”
