Teksti: Jürgen Rooste. Julkaistu alunperin viro.nyt -kulttuurilehden numerossa 2/2020.
Mitä on runous Viron viron- ja venäjänkielisille nuorille? Siihen ja runollisten maailmojen erilaisuuteen on kurkistanut runoilija Jürgen Rooste, joka kertoo kokemuksiaan viro.nytille.
Olen työskennellyt elämäni aikana monta kertaa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Pääsääntöisesti olen pitänyt siitä ja se on ollut helppoa, jopa mukavaa. Mutta viimeisimmässä koulussa, jossa työskentelin, paloin aivan loppuun. Ehkä se oli monen tekijän summa, joka minut musersi, mutta johtui myös sen tajuamisesta, ettei työni johda mihinkään, että nuoret henget eivät avarru kohisten eivätkä janoa kirjallisuutta rakkaudella ja loputtomasti. Se kävi terveydelleni, henkisesti ja fyysisesti. Sain monta kertaa keuhkokuumeen, todennäköisesti osittain siksi, että olin henkisesti niin maassa. Lisäksi aloin nähdä painajaisia – ne olivat todella kauheita! Olin nimittäin niissä usein niissä tappaja tai kouluampuja. Opettaja, joka käy lasten kimppuun. Jätin suosiolla eropyyntöni.
Kirjoitin unieni pohjalta humoristisen runon ”Kouluampujan päivä”, se on täynnä mustaa huumoria ja tapahtumat sijoittuvat kouluruokalaan. Ruokalan lattialla sekoittuvat makaronit, juusto, ketsuppi ja veri. Siitä tuli uuden runokokoelmani nimikkoruno, minkä takia (ja sillä asian perustellen) Viron kulttuurirahasto ei tukenut kokoelman julkaisemista eikä minulla itselläni ollut rahaa eikä aikaa. Niinpä olenkin vain esittänyt tuota runoa, myös kouluissa. Julkaistu sitä ei ole missään.
Vironkielisissä kouluissa lapset (anteeksi, nuoret) pääsääntöisesti nauravat tekstille. Vilkuilevat vaivihkaa opettajaa ja miettivät, onko heillä sellaisia unia tai fantasioita. Mutta sitten tapahtui kummallinen asia, joka sai minut ymmärtämään jonkin aika perustavanlaatuisen kansallisen eron. Tämä on tietysti subjektiivinen kokemus, niin kuin suurin osa maailman asioista toki on, mutta kuitenkin jotenkin merkittävä, minulle tärkeä.
Nimittäin luin saman tekstin myös yhden Lasnamäen venäjänkielisen koulun oppilaille. Auditorio oli jotenkin hyvin hiljainen ja totinen. Kun runo loppui (esitän sen aina ulkomuistista, lavaohjelmana, pienenä stand upina), pysyi hiljaisuus. Ei naurua, ei mitään. Kauhistuneet katseet. Eräs tyttö nosti arasti kätensä ylös, nyökkäsin, ja hän kysyi: Voiko opettaja todella ajatella noin oppilaistaan? Onko se mahdollista? Ymmärsin, että oli tapahtunut perustavanlaatuinen virhe merkitys- tai kulttuurikentällä. Samalla se oli valtavan jännittävää ja juuri oikealla hetkellä: me emme ole läpensä samanlaisia emmekä voikaan olla.
Tuo on yksi syy, miksi – vaikken olekaan vielä valmis menemään kouluun opettajaksi – pidän paljon kouluvierailuista. Olen aikojen kuluessa käynyt suurimmassa osassa Viron kouluja ja on hienoa, että luonnollinen osa arkeani on, että kiiruhdan johonkin kouluun runoja kourassani. (Tosin tällä hetkellä en tietenkään.)
Runouden ja kirjallisten maailmojen erilaisuus
Syksyksi 2019 ja kevääksi 2020 minut kutsuttiin esiintyjäksi ”Avantgardistiselle runomatkalle” Jõhvin lukion nuorten kanssa. Kyseessä on Itä-Virumaalla sijaitseva viron- ja venäjänkielisten sekakoulu, jossa luokilla vaikutti olevan eri verran eri kansallisuuksia. Joka tapauksessa kävimme Jõhvin suunnalla tuhkamäillä, Toilan kartanon puistossa, Selin suolla… Minulla oli jokaisella reissulla mukana runoja ja tarinoita, ja nuoret saivat valita omia lempitekstejään ja esittää niitä, jos halusivat. Erityisen innokas osallistuja oli minut mukaan kutsunut Jõhvin kirjaston palvelupäällikkö Tiia Linnard, joka on vaikuttava, pitelemätön runoihminen. Hän luki esimerkiksi lähes joka retkellä silmäänsä räpäyttämättä virolaisen punkklassikko Freddy Grenzmannin (Psychoterror-yhtyeen laulaja) alakuloisia ja rivoja tekstejä. Tiia selitti, ettei runoudessa ole ruokottomuutta tai säädyttömyyttä, mikä on tietysti kokonaisuutta ajatellen oikein.
Nuorten läsnäolo ja runovalikoima olivat minulle merkityksellisiä. Huomasin tuossa jotain samaa kuin reaktioissa, joita Kouluampujan päiväni aiheutti. Huomatkaa: nuo lapset ovat samalla luokalla, samoilla tunneilla, kasvavat ja opiskelevat rinnakkain, mutta ymmärrys runoudesta on heillä aivan eri! Vironkieliset nuoret olivat usein valinneet nykyrunoutta – Contra on suosittu, Kristiina Ehiniä esitettiin, pari poikaa luki Viis Miinust -yhtyeen tekstejä (se on yksi melko kauhea rap-ryhmä) ja niin edelleen. Joukossa oli myös Viron elävä klassikko: Doris Kareva! Joku yksittäinen oli valinnut sadan vuoden takaista klassikkotuotantoa, kerran kaikui Henrik Visnapuu – virolaisessa runoudessa vähän unholaan vaipunut ruhtinas, ensimmäinen eroottinen lyyrikko ja runouden uudistaja. Ja tietysti Juhan Liiv, meidän melankolinen, hullu runoilija, häntäkin lausuttiin KERRAN.
Entä venäjänkieliset nuoret? Puškin, Lermontov, Jessenin, Jessenin, Puškin, taas Puškin, Jessenin, Puškin… Yllättäen eräs tyttö lausui kerran myös Joseph Brodskya. Olin vaikuttunut, se oli jotain aivan muuta! Toinen maailma. Tajusin heti, että runous todella kolahtaa hänelle, Brodskya ei muuten löydä!
Tietysti oli myös niitä harvoja – todella harvoja – jotka lukivat omia värssyjään. Mistä sellainen runouden ymmärtäminen tulee? Äidinmaidosta? Geeneistä? Kodin seinien sisältä? Vironkieliset lapset tietävät lähinnä joko nykyrunoutta tai eivät yhtään mitään. Venäjänkieliset lapset taas Puškinia-Jesseniä, tai ei yhtään mitään. Tämä on tietysti taas subjektiivinen kokemus, yhdestä koulusta.
Toisaalta taas ei. Venäjänkielisissä kouluissa käydessäni (niin Virossa kuin Venäjälläkin) on usein käyty pitkiä, mielenkiintoisia keskusteluja. Yksi oleellisimpia asioita, joista nuorten kanssa väittelen tai keskustelen on se, että venäjänkielisille runous ei ole mitään runoutta, jos siinä ei ole riimejä ja rytmiä. Vironkielisillä lapsilla, ainakin lukioon saakka, on aika sama kokemus. Ja kun ajatellaan, niin kirjoittavat edellä mainitut Contra ja Viis Miinust -yhtyeen räppärit riimejä! Ensimmäisenä runouden tunnuksena nuoret pitävät siis riimejä.
Suomen kouluissa ei vapaamittaisia värssyjäni ole koskaan epäilty, se kertoo meidän runoutemme eri kehitysvaiheesta… Viro on varmaan maailmallaan jossain siellä suomalaisen ja venäläisen kulttuurikentän välimaastossa? Mutta kuinka siitä on muodostunut nykynuorten puoliksi tietoinen runoarvotus? Että vironkieliset nuoret elävät aivan kuin enemmän tätä päivää ja venäjänkieliset mennyttä? Vai olenko väärässä?
Vironvenäläisten kirjallinen maailma
Ehkä en olekaan. Olen toistuvasti vaihtanut tästä ajatuksia Igor Kotjuhin kanssa, joka on vironvenäläinen runoilija ja kääntäjä. Nimittäin Igor ja hänen ystävänsä P. I. Filimonov ovat Virossa tunnettuja ja luettuja nykykirjailijoita. Mutta huomattavaa on, että vironvenäläiset tuntevat heitä vähemmän tai ei lainkaan, heidän lukijansa on tavallisesti vironkielinen.
Kotjuh on keksinyt kaksi perustetta: Ensinnäkin, tietysti, pitää venäjänkielinen runoutena lähinnä Puškinia, eivätkä Kotjuh ja Filimonov ole mitään puškineita – he kirjoittavat ironista, notkeaa, kekseliästä vapaamittaista runoutta. Toinen, tärkeämpi peruste on se, että venäjänkieliset elävät suuressa ”venäläisen maailman” kulttuuritilassa. Heillä on takanaan koko venäjänkielinen kirjallisuus, Puškin, Dostojevski, Tšehov! Totta kyllä, yhdelläkään kansalla ei ole ollut niin äkillistä kulttuurista katkaisua – kaikki, lähes kaikki modernistit karkotettiin tai tapettiin tai pakotettiin pakenemaan, Anna Ahmatovan ”onnistui” pysyä hengissä. Mutta esimerkiksi Boris Pasternakin tärkeimmät teokset ilmestyivät ulkomailla. Samoin Vladimir Nabokovin ja Joseph Brodskyntunnemme puoliksi amerikkalaisina… Kasvavatko venäjänkieliset lapset tuossa väkivalloin pysäytetyssä kulttuurissa, heidän kodeistaan saamansa kirjallisuuskuva on hiukan kuin meripihkaan kiinni jäänyt ötökkä – muisto venäläisestä kirjallisuudesta, runoudesta, jollaista se joskus oli? Varmuudella en tiedä, en myöskään löytänyt tietoa siitä, että joku olisi tätä perusteellisemmin tutkinut.
Melko tunnettu vironvenäläinen prosaisti Andrei Ivanov on kyllä jotenkin päässyt vironvenäläisen lukijan pöydälle, mutta osittain varmasti siksi, että hänen tuotantonsa kiinnostaa myös Venäjällä. Kummallisempi on Andrei Hvostovin tarina – Hvostov on tosiasiassa virolainen kirjailija, kirjoittaa ja ajattelee viroksi, mutta nimi on toisaalta ehta venäläinen nimi. Hän on toistuvasti valitellut, että kaikkein vaikeinta hänelle on tavata juuri vironvenäläisiä lukijoita: hänessä nähdään kansanpetturi, häneltä kysytään sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja venäjänkielisten kiusaamisesta, niin kuin hän kantaisi (kirjailijana, historioitsijana, mediapersoonana) harteillaan vastuuta vironvenäläisten kohtalosta. Lopputulema on se, että Hvostovia on melko vaikea saada mukaan Itä-Virumaalle projekteihin ja esiintymisiin.
Tarinankertojan seikkailua
Minulle runoilijan työ kouluissa on kuin kiertävän tarinankertojan tai munkin työ: jos pystyn valloittamaan edes joitain sydämiä, jos vierailuni jälkeen nuoret haluavat itse lukea tai kirjoittaa, jos heistä edes jotkut päätyvät siihen kaninkoloon, on työlläni ja elämälläni tarkoitus. Se on suuri seikkailu. Suuri, usein väsyttävä, mutta jälkeenpäin onnelliseksi tekevä ja ilahduttava seikkailu. En voisi kuvitella olemistani toisenlaiseksi – vähintään puolet kaikesta mitä teen, on tarinankerrontaa, uskonjulistamista, kirjallisuususkon julistamista. Tällä hetkellä, kun voin tehdä sitä vain internetissä, tuntuu, kuin joku olisi sulkenut osan hengitysteistäni. Ja se ei tietääkseni ole mikään virus.
Tätä kirjoittaessani, pääsiäistä ennen ja jälkeen, olisi minun pitänyt olla taas Jõhvin nuorten kanssa patikoimassa. Tarkoitus oli yöpyä Peipsin rannalla metsämökeissä ja pitää sellainen suurempi satuyö, jossa olisimme kertoneet lempitarinoitamme. Lisäksi minulla on Etelä-Virossa Luunjan lukiossa samanlainen pidempi yhteistyöprojekti Visnapuun runouden pohjalta (Visnapuu olisi täyttänyt tänä vuonna 130 vuotta ja hänellä oli 1920–1930-luvuilla maatila Luunjassa). Nyt katson noita kuvia päässäni niin kuin vanhoja dioja ja yritän muodostaa paloista tarinan, jonka lopussa – minkä lopussa? – pitää olla se ”minä itse”. En sano, että se ”he itse”, joka runokokemusteni perusteella on muodostunut (olen käynyt myös Venäjällä, Udmurtiassa ja Komissa ja esiintynyt siellä nuorille ja vanhoille sekä heidän kanssaan runoista väitellyt, mutta se on aivan toinen maailma), on perustavanlaatuinen ja lopullinen – nuoret sielut ovat avoimia, etsivät ja löytävät itsensä uudestaan tässä kaikessa sekamelskassa. On vain kummallista välillä todeta: ottaen huomioon sen, kuinka samanlaisia olemme, olemme kuitenkin yhä vielä niin pahuksen erilaisia. Ja se tekee tarinamme vain jännittävämmäksi, elämisen arvoiseksi.
Kirjoittaja on virolainen runoilija, jonka runoprojekti Itä-Virumaalla jatkuu keväällä virtuaalisena ja syksyllä taas vaelluksina nuorten kanssa.
