viro.nytin edellisessä numerossa tutustuimme Helsingin Viro-kohteisiin, nyt suuntaamme pidemmälle virolaiseen Suomeen.
Teksti: Pekka Linnainen. Julkaistu viro.nytin numerossa 1/2021
Virolaiset ystäväsi ovat taas tulossa Suomeen. Nyt he ovat pyytäneet, että veisit heidät Helsingin ulkopuolelle. Olet saanut vapaat kädet, kunhan retki liittyisi maidemme yhteiseen historiaan. Tuntuuko vaikealta? Tässä avuksi kolme ”tienpäätä”, joissa lähdemme ensin pohjoiseen, sitten itään ja vielä hiukan länteenkin.
Koidulan jalanjäljillä
Aluksi otamme suunnan Lopella sijaitsevaan siirtolohkareeseen. Se on muisto maaseutukierroksesta, jonka Viron runotar Lydia Koidula sekä hänen isänsä J. V. Jannsen ja veljensä Harry tekivät Suomeen heinäkuussa 1871. He aloittivat kierroksensa junalla, jatkoivat kahdella laivalla ja lopettivat hevoskyydillä.
Rautatien sijasta suuntaamme Kolmostielle, mutta poikkeamme siltä jo Kehä III:n jälkeen Kivistön asemalle. Täältä löydämme taiteilija Leonhard Lapinin kiistatta suurimman teoksen, kevyen liikenteen tunnelissa sijaitsevan, 200 metriä pitkän seinämaalauksen Arkkityyppinen väriteoria. Teos kuvaa värioppia, jota Lapin on kehittänyt Viron taideakatemian opettajana.
Täältä jatkamme suoraan Lopelle, jonne Jannsenin perhe saapui vastavierailulle heidän luonaan Tartossa vuonna 1867 käyneen suomalaisuusmies Yrjö Koskisen kutsusta. Tämä oli ostanut Loppijärven rannalla sijaitsevan Leppälahden tilan perheensä maalais- ja kesäkodiksi. Sen mailla sijaitsevasta Koidulan kivestä kerrotaan kahta tarinaa, jotka sopivat hyvin yhteenkin. Toisen mukaan Koidula ihastui veneretkellä rannalla kohonneeseen siirtolohkareeseen, jolloin Koskinen lahjoitti sen hänelle. Toisen mukaan isäntä itse oli ihastunut Koidulaan ja lahjoitti kiven, jotta tämän tulisi palata sen luo yhä uudelleen ja uudelleen. Leikillisenä ehtona oli, että uusi omistaja ei saisi viedä kiveä mukanaan.
Jannsenien vierailun 100-vuotismuistoksi kiveen kiinnitettiin elokuussa 1973 taiteilija Juta Eskelin veistämä nuoren Koidulan kasvoreliefi. Hanketta auttoi kuvanveistäjä Armas Hutri, joka valoi teoksen kipsimuotista pronssiin Suomessa. Vierailun aikaan maasto oli avointa, nyt kuusimetsää. Polkukin on arvailun varassa, mutta kiven löytää yhä paikaltaan. Painoksi on arvioitu 250 tonnia ja tilavuudeksi 85 kuutiometriä.
Lopen kirkonkylästä löydämme kunnankirjaston seinästä Juta Eskelin toisen teoksen Kolme muusaa, joka kuvaa rakkautta, runoutta ja filosofiaa. Teemme vielä kunniakäynnin läheiselle kirkkomäelle Armas Hutrin veistämälle Yrjö Koskisen patsaalle. Koskinen oli varhainen heimosuhteiden edistäjä, jolla oli Jannsenin perheen ystävänä myös roolinsa Viron laulujuhlien tukijana. Mainita tulee myös Aino Kallas, joka vietti Lopella lapsuutensa kesiä. Hänen tätinsä Ida Godenhjelmin perheellä oli täällä kesäasunto ja yhteistä seurustelupiiriä olivat Koskisetkin.
Matka jatkuu Janakkalan kautta Hämeenlinnaan
Ajamme nyt Janakkalan Leppäkoskelle katsomaan ”Suomen kauneinta piippua”, kuten kuntalaiset ovat sitä kehuneet. Kyseessä on viimeinen muisto Rauhaniemen tiilitehtaasta. Toki olisimme nähneet sen junastakin, sillä Leppäkoski on alkuaan saviperäisen maan radan varteen synnyttämä tiilikylä. Rauhaniemen perusti Virosta muuttanut kauppias, baltiansaksalainen Edmund Luther vuonna 1874. Yhtiöllä oli eri vaiheissa myös saha, rullatehdas ja mylly, mutta se muistetaan tiilistään. Tallinnan maineikas vaneritehdas A. M. Luther kantoi Edmundin isän nimeä, mutta se oli erillinen, hänen velipuoliensa yritys. Rauhaniemen pitkäaikaisin toimitusjohtaja oli perustajan poika, Helsingin yliopiston professori Alexander Luther, kansainvälisesti arvostettu eläintieteilijä. Rauhaniemen historia päättyi konkurssiin vuonna 1971. Berliiniläisen Hoffmannin suunnittelema piippu on jäänyt Leppäkosken tiilitehtaiden muistomerkiksi.
Risteämme taas Jannsenien matkaan. Janakkalassa he vierailivat kahdessa kartanossa. Hakoisissa heidät otti vastaan vapaaherra Hans Gustaf Boije af Gennäs, joka oli maatalouden edelläkävijöitä ja perustanut kartanoonsa meijerikoulun. Jannsen kiinnitti erityisesti huomiota maitotalouden puhtauteen. Irjalan kartanossa, jota isännöi lehtori K. G. Göös, kustannusliike Weilin+Göösin toinen perustaja, perhe käväisi lounaalla. Mahdollisesti isäntä esitteli myös kohta kolmivuotiaan Hjalmar-poikansa, tulevan Viron vapaudenristin ritarin. Tämän kunniamerkin hän sai ansioistaan Viron vapaussodan vapaaehtoisjoukkojen talous- ja materiaalihuollosta vastaavana pääintendenttinä. Tämän päälle Göös palveli vielä puolitoista vuotta Suomen Tallinnan-konsulina.
Jannsenien junamatka päättyi Hämeenlinnaan, sillä jatkorata avattiin vasta viiden vuoden kuluttua. Aseman välittömästä läheisyydestä löydämme lokakuussa 2020 avatun pysäköintitalon, jonka kyljessä riippuu kaupungin uusin julkinen taideteos, Neeme Külmin hilpeyttä herättänyt Kartio. Nimi on kuvaava, sillä teos on yli kuusimetrinen, ruostumattomasta teräksestä hitsattu ja punaiseksi maalattu liikennekartio. Virolaista nykytaidetta nähtäneen lähivuosina enemmänkin, sillä sitä sisältyy edustavasti lauluntekijä Vexi Salmen kaupungin taidemuseolle lahjoittamaan 700 teoksen kokoelmaan. Osittain senkin ansiosta Hämeenlinna on ”Suomen merkittävin Lapin-kaupunki”, kuten taidekriitikko Otso Kantokorpi tiivisti.
Jannsenit yöpyivät Kasarminkadun ja Hallituskadun kulmassa sijainneessa kestikievarissa, joka rautahepojen myötä oli ottanut myös nimen ”Hotelli Riga”. Tampereelle perhe jatkoi höyryveneellä samaa reittiä, jota ovat sittemmin ajaneet Hopealinjan vesibussit. Tosin tuolloin matkaa värittivät virstan kävely ja aluksen vaihto Lempäälässä, sillä Vanajaveden ja Pyhäjärven yhdistävä kanava oli vasta rakenteilla.
Virolaista Pirkanmaata
Jätämme Jannsenit ja kiidämme moottoritielle. Valkeakosken risteyksessä poikkeamme Päivölän opistolle, entiseen maamieskouluun, jossa aloitti Suomen opintiensä eversti Hans Kalm, Viron vapaussodan Pohjan Poikien rykmentin komentaja. Täältä jatkamme vanhaa tietä Akaan hautausmaalle, josta löydämme erillisen heimosoturien sankarihaudan. Siinä lepää viisi Kalmin miestä ja yksi Aunuksen retkellä kaatunut.
Lempäälässä palautamme mieleen Aino Kallaksen romaanin Reigin pappi, jonka nimihenkilöllä on taustansa todellisuudessa. Paavali Lempelius, kuten nimikin kertoo, oli lempääläläisiä ja kirkkoherran poika. Täällä Korkeamäen kylässä syntyi myös Wilhemina Tappura, kunnallislautakunnan esimiehen tytär, joka ennen sotia tunnettiin Mimmi Rütlina, Suomen Tarton-konsulin vieraanvaraisena puolisona.
Nyt pääsisimme myös pikavisiitille Narvaan, tosin vain kuriositeettina. Vesilahden Narvan kylä on vanha markkinapaikka, jonka nimi juontaa keskiaikaan, mutta suoraa yhteyttä Viron Narvaan ei ole tiedossa.
Tampereella ehdimme katsoa muutaman kohteen. Koidulaa ihastuttanut Tammerkoski on kahlittu, mutta käännämme koskesta katseen Hämeensillan veistoksiin, Wäinö Aaltosen pirkkalaishahmoihin, jotka ovat suuryrittäjä Rafael Haarlan lahja kaupungilleen. Haarla oli ensimmäisiä Viroon teollisuutta perustaneita suomalaisia, jonka vihkot, kuoret ym. paperituotteet tulivat tutuiksi niin virolaisille kuin suomalaisille.
Poikkeamme myös katsomaan Tampereen paloasemaa, jonka on suunnitellut Wivi Lönn, Estonia-teatterin toinen arkkitehti. Täällä on myös hänen piirtämiään kouluja. Lönn lepää Kalevankankaan hautausmaalla, ja näköetäisyydellä hänestä lepää laulurunoilija Juice Leskinen, joka voimallisesti tunnusti kaipuutaan Eestiin.
Suunta kohti itäistä Uuttamaata
Paremmalla ajalla kääntyisimme nyt Ysitielle ja jatkaisimme sitä Kuopioon saakka, jossa Viron kansalliseepos Kalevipoeg painettiin vuonna 1862. Lopulta päätyisimme Viron painin ensimmäisen olympiavoittajan Eduard Pütsepin jalanjäljille Kuusamoon. Sen sijaan tutkimme Helsingin länsi- ja itäpuolta.
Suuntaamme ensin itään ja Porvoon moottoritielle, joka kulkee hetken Vantaan alueella. Kaupungin vaakunan lohenpyrstö viittaa Vantaanjoen kalastusoikeuksiin, jotka Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpoika antoi Luoteis-Virossa sijainneelle Padisen luostarille vuonna 1351. Kuningas edisti käännytystyötä, ja niinpä samassa paketissa oli pappien nimitysoikeus Sipooseen, Porvooseen ja Pernajaan.
Oikeastaan tulisi siirtyä veneeseen, sillä täällä enimmät yhteiset muistomme eivät ole tien varressa, vaan rantaviivassa ja saaristossa. Erityisesti kansojamme on yhdistänyt silakka, jota virolaiset ovat käyneet kalastamassa Suomessa ja ulkosaarelaiset vaihtaneet Virossa viljaan seprakaupassa. Salakuljetus yleensä muistetaan, mutta samoilla vesillä on kuljetettu myös pakolaisia ja jatkosodan vapaaehtoisia Suomen-poikia.
Porvoossa poikkeamme kaupungin eteläpuolella sijaitsevaan Hommanäsiin taloon. Sissipäällikkö Tapani Löfving sai sen Ruotsin kuninkaalta eräänlaisena eläkekorvauksena ja takuuna sille, ettei hän palaa syntymäkaupunkiinsa Narvaan ja ryhdy Venäjän keisarin palvelukseen.
Seuraavaksi suuntaamme Kabbölen kylään Pernajassa, joka nykyään on osa Loviisan kaupunkia. Se on alkuaan virolainen kalastajayhteisö, jonka perustivat ja rakensivat täysin tyhjästä Kuusalun pitäjästä muuttaneet perheet vuonna 1906. Elämä oli odotettua rankempaa ja kantaväestökin suhtautui epäilevästi. Suomen itsenäistyessä kylässä asui 12 perhettä. He pitivät yhä tiivistä yhteyttä kotimaahan ja monet elivät nykytapaan kahdessa maassa. Kieltolain aikaan hyvät yhteydet tuottivat liikanimen ”Kanisterböle”.
Kilometri ennen Kabbölen satamaa löydämme 100-vuotisjuhlassa pystytetyn muistokiven, jossa on kolmikielinen teksti: ”Kesän 1906 virolaisten maahanmuuton muistoksi. Te muutitte uuteen maahan paremman elämän toivossa, mutta täälläkin elämä oli karua ja vaati ponnisteluja.”
Kabbölen satamaa käyttävät lähinnä kesävieraat, mutta sen kahvilassa voi yhä kuulla tarinoita virolaisten ajasta ja toisinaan tavata heidän jälkeläisiäänkin. Lisätietoa voi ammentaa tien varteen jäävässä Rönnäsin saaristomuseossa, jonka suurimpiin esineisiin kuuluu Joosep Piibemannin vuonna 1907 rakentama verkkovene. Mestari toimi veneenveistäjänä Kabbölessä vielä 1950-luvulla. Poikkeamme myös Pernajan kirkkomaalle, josta löydämme pian virolaisia sukunimiä, kuten Warma, Mikiver ja Kristjankroon.
Pyhtäällä ylitämme Struven ketjun, yhteisen maailmanperintökohteemme. Lähin suojeltava mittauspiste, Mustaviirin luoto, jää kuitenkin 30 kilometrin päähän merelle. Luoto oli aikoinaan Jõelähtmen pitäjän Neemen kylän ja Pranglin saaren kalastajien yhteinen pyyntipaikka Suomessa.
Kotkaa pidemmälle emme ehdi ja sielläkin vain parille kohteelle. Kaupunki solmi ensimmäisenä ystävyyssuhteet Viroon ja vieläpä pääkaupunki Tallinnaan vuonna 1955. Tästä muistuttaa Tallinnankatu ja Matti Varikin veistämä Lenin-patsas. Ystävän lahjaa ei ole palautettu, mutta sen kommentiksi on lisätty Krzysztof Bednarskin veistos Leninin puuttuva käsivarsi, jossa riippuu sormien välissä savuke. Käymme vielä katsomassa graniittijalustalla istuvaa Maria Purpuria, joka kuvaa viereisen ortodoksikirkon Krimin sodan aikaan pelastanutta vanhaa rouvaa. Kuvanveistäjä on Juta Eskel, kuten Koidulan reliefillä.
Piipahdus lännessä
Lopuksi teemme pikaretken Helsingistä länteen. Espoossa herättävät heti kysymyksiä Eestin-alkuiset nimet. Kyseessä on nimiryväs, joka on johdettu 1700-luvun metsäalueen ruotsinkielisestä nimestä Estmalm. Sen alkuperästä tai liittymisestä virolaisiin ei ole tietoa, joten kaikki on mahdollista. Nimiryppään suomenkielistä alkuosaa on perusteltu äänteellisellä samankaltaisuudella mallin Eestinkallio – Estberget.
Nimihistoria tulee vastaan myös Kirkkonummella. Siirtolaisten kerrotaan vieneen pitäjän ruotsinkielisen nimen Kyrkslätt mukanaan Kersletin kylään Vormsin saarelle. Yhteyksiä ovat täälläkin pitäneet Padisen luostarin munkit, joilla oli laajoja maanomistuksia Kirkkonummella. Tästä muistuttaa Munkkullan eli Munkinmäen nimi, joka mainitaan luostarin jo 1300-luvulla solmimassa kauppakirjassa.
Lohjan rajalla huomaamme vaakunan, joka muistuttaa Kuusalun vaakunaa. Aihe on Pyhän Laurin halstari, sillä kumpaakin pitäjää suojelee sama pyhimys. Tänne meidät tuo kuitenkin taloushistoria. Ennen sotia Lohjan suurin työnantaja oli Tallinnan Lutherin vaneritehtaan sisaryhtiö Oy Faner Ab, joka aloitti tuotannon vuonna 1916 ja päätyi Metsäliiton omistukseen vasta vuonna 1965. Lohja on myös osa poliittisten suhteiden historiaa, sillä Suomen hallitus osoitti sen asuinpaikaksi maahamme pakolaisena saapuneelle Viron vapaussotureiden liiton johtajalle Artur Sirkille. Hän asui Lylyisten kartanossa vuonna 1935.
Tämän pidemmälle emme nyt tällä kertaa ehdi. Määränpääksi olisi sopinut Naantali, jonka Kultaranta tuli virolaisille tutuksi Konstantin Pätsin ja muiden valtionpäämiesten vierailusta. Eikä siellä vain lomailtu, vaan sovittiin myös poliittisesta ja sotilaallisesta yhteistyöstä. Kun sitten Toilaan vuonna 1936 saatiin oma presidentin kesäasunto, virolaisetkin lehdet kuvasivat sitä ”Viron Kultarantana”.
Edellä kerrottu ei yhteismitallista eikä ole kaiken kattavaa läpikäytyjen reittienkään osalta. Nämä olivat vain näytteitä siitä, millaisia asioita Suomesta kiinnostuneelle virolaiselle ystävälle voisi kertoa tai mitä voisi käyttää vaikka omien retkien ideoinnin apuna.
