Suomen armeijassa palvelleita virolaisia odotti usein kova kohtalo Neuvostoliiton vankileireillä. Tuore kirja kertoo heistä yhden, Hans Alvisten tarinan.
Teksti: Lasse Koskinen. Julkaistu viro.nyt -kulttuurilehden numerossa 2/2021.
Jatkosodassa Suomen armeijassa taisteli noin 2500 vapaaehtoista virolaista. Kaikkiaan heitä oli Suomen puolustusvoimissa 3350, joista kaatui tai katosi 200 ja haavoittui 286. Suomen maavoimien palvelukseen astuneet koulutettiin Kivennavan Jalkalassa ja Luumäen Taavetissa. Heistä koottiin JR200, jota johti everstiluutnantti Eino Kuusela. Virossa näitä Suomen armeijan vapaaehtoisia nimitettiin Suomen-pojiksi.
Osa virolaisista palveli Suomen merivoimissa. He muodostivat jopa 10 prosenttia Suomen sodanajan merivoimien miehistöstä. Jäljelle jääneistä Suomen-pojista palasi noin pari tuhatta kotimaansa Viron viimeisiin taisteluihin 18. elokuuta 1944, jolloin Neuvostoliitto oli jo tunkeutunut takaisin Viron alueelle.
Vartioalus yllätti pakenijat
Kirjailija Tarja Lappalainen on koonnut teoksen Raatteen tien jäisestä helvetistä Talin-Ihantalan tulimyrskyyn (Docendo, 2020), jossa kerrotaan myös Suomen-poikien riveissä taistelleen Hans Alvisten tarina. Sen kokoamisessa avusti opetusneuvos Antti Henttonen, joka oli Alvisten ystävä Suomessa.
Hans Alviste syntyi Viron Järvamaalla vuonna 1925. Hän oli 17-vuotias vuonna 1943, kun hän saapui Suomeen palvellakseen Suomen armeijassa. Neuvostoliitto valtasi Viron uudelleen syyskuussa 1944. Viroon palannut Hans Alviste yritti lokakuussa 1944 paeta 60 muun virolaisen kanssa Suomeen. Pakenijoiden joukossa oli naisia ja lapsia. Neuvostoliiton vartioalus sai heidät kiinni.
Pitkä tuomio vankileirille
Hans Alvisten ja hänen kanssaan pakoa yrittäneiden oikeudenkäynti järjestettiin maaliskuun puolessavälissä vuonna 1945. Suurin osa tuomituista tuomittiin pakkotyöleireille Siperiaan. Alviste sai lyhimmän tuomion, joka oli 15 vuotta vankileiriä ja viisi vuotta karkotusta. Osa sai pidemmän tuomion 25 + 5. Osa johtavista upseereista tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.
Virolaisten vankijunan määränpää oli Japaninmeren rannalla oleva Vladivostokin kaupunki. Sieltä heidät laivattiin Nahodkan saarella sijaitsevalle leirille. Matka jatkui vielä 700 kilometriä Kolymajoen latvoille. Alviste joutui siellä suurimpaan leiriin, jossa oli tuhat vankia. Leirit olivat yleensä 500 vangin leirejä ja niitä oli satoja. Asuntoina oli savikuutioista tehtyjä parakkeja. Niiden keskellä oli bensiinitynnyristä tehty kamiina. Saappaat toimivat yöllä tyynynä ja päällystakki peittona.
Kirveen avulla sairaalaan
Aamuherätys oli kello kuusi. Ateriana oli vedestä ja vanhoista kalanpäistä keitetty liemi. Joukossa ui jokunen papu ja kaalinpala. Sen lisäksi tuli 300 grammaa leipää. Lounas tuotiin vankityömaalle. Se sisälsi 200 grammaa puuroa ja 300 grammaa kuoripitoista leipää. Juomaksi oli haaleaa vettä. Työpäivän päätteeksi tarjottiin illalla taas keitinlientä. Niillä muonilla piti raataa kultakaivoksessa. Pakkasta oli talvella yli -50 astetta. Työvuorot olivat 12 tunnin mittaisia ympäri vuorokauden.
Eräänä päivänä 19-vuotias Hans Alviste tunsi, että hänen loppunsa oli lähellä. Voima oli paennut jäsenistä. Hän päätti taistella elämästään. Hän meni kaivoksella huomaamatta hiekkakummun taakse ja iski kirveellä vasempaan käteensä. Haava sidottiin ja Alviste pääsi vamman vuoksi parakkien siivoojaksi. Keittiössä hän pystyi pihistämään itselleen muutaman lusikallisen keittoa ja puuroa. Se oli hänen onnellisinta vankileiriaikaansa.
Lähellä kuolemaa
Toipumisensa jälkeen Alviste komennettiin puukorjuuprikaatiin, joka veti puita leiriin. Se oli raskainta työtä, josta sai hieman suuremman leipäannoksen ja kaksinkertaisen liemi- ja puuroannoksen. Pakkasrajaa ei tunnettu. Joskus prikaatilaiset joutuivat auttamaan kohmettuneen työtoverinsa parakkiin, jotta hän ei olisi kuollut pakkaseen.
Hans Alviste sairastui keuhkokuumeeseen. Hänen oli vaikea hengittää ja pysyä pystyssä. Leirin lääkärivanki totesi, että hänet on siirrettävä leirisairaalaan. Sen toteamuksen jälkeen Alviste menetti tajuntansa. Sairaalan hoito oli lähinnä vuoteilla makuuttamista, koska kunnon lääkkeitä ja hoitovälineitä oli liian vähän kaikkien hoitamiseen. Vuodevaatteina oli riepuja.
Alviste siirrettiin jo kuolevien huoneeseen, mutta yksi hoitajista huomasi Alvisten liikkuvan. Hän päätti tarttua nuoren pojan elämään. Alviste siirrettiin takaisin osastolle, ja hän sai lääkkeitä ja hoitoa. Hän pääsi takaisin elävien joukkoon. Jonkin ajan kuluttua hänen kuntonsa kuitenkin heikkeni ja kuoleman kouraisu oli jälleen lähellä. Silloin Alviste horjahti tahallaan kuumaa uunia vasten ja pääsi palovammojen vuoksi parin kuukauden ajan helpommalla. Elämän päämääränä oli selvitä päivä kerrallaan.
Hans Alviste täytti 25 vuotta 12. syyskuuta 1950. Tuolloin hän oli selvinnyt Kolyman leirissä jo viisi vuotta hengissä. Stalin kuoli 5.3.1953. Vangeille annettiin silloin vapaapäivä, koska vartioväki oli suuremmilta osin muistotilaisuuksissa. Stalinin kuolema oli virolaisille vangeille suuri tyytyväisyyden aihe.
Kymmenen vuoden jälkeen kotiin
Elokuun 12. päivänä 1955 Alviste kutsuttiin vankilaneuvoston eteen. Hän sai silloin todistuksen vapauttamisesta, matkaliput kotimatkaa varten, vähän rahaa ja matkaeväät. Neuvostoliitto tarvitsi työvoimaa siviilissä, siksi kaikkia vankeja ei kannattanut surmata leireissä. Hans Alvisten Suomen-poikien asetovereista moni kuoli leireillä vuosien 1945–1958 välissä. Osa kuoli heti vapauduttuaan vuosina 1956–1958.
Vuonna 1995 itsenäisen Viron presidentti Lennart Meri palautti Hans Alvistelle vänrikin arvon. Vuonna 2001 hän sai Viron Kotkaristin kunniamerkin. Hans Alviste kuoli 10. syyskuuta 2013 ja on haudattu kotimaansa Viron sankarihautaan.
