Tarinoita tiedesillalta

”Olen ihan kuin toinen ihminen…”

Rakastettu arkeologi Aarne Michaël Tallgren

Aarne Michaël Tallgrenista tuli kolmen Tarton vuotensa aikana pidetty opettaja ja opiskelijoitaan monin tavoin tukenut isähahmo, jolla riitti aikaa myös omalle tutkimukselle.

Sten-Erik Tammemäe

Edellisessä viro.nyt-lehdessä ilmestyneessä, kansatieteen/etnologian dosentti Ilmari Mannista käsitelleessä artikkelissa mainittiin, että Tarton yliopisto alkoi vuonna 1919 etsiä ehdokkaita kansatieteen ja arkeologian professorin virkaan. Arkeologia oli Viron alueella ollut siihen asti lähinnä baltiansaksalaisten oppineiden harrastus, mutta kansallisvaltion ja kansallisen yliopiston perustamisen myötä arkeologiasta tuli Viron historian näkökulmasta erittäin tärkeä tutkimussuunta.

Pätevää opettajaa jouduttiin kuitenkin taas kerran etsimään Suomesta. Viron Suomen-lähettiläs Oskar Kallas oli ensin yhteydessä arkeologeihin Aarne Europaeus-Äyräpäähän ja Juhani Rinteeseen, mutta kääntyi vuonna 1920 Helsingin yliopiston dosentin Aarne Michaël Tallgrenin puoleen. Kallaksen lisäksi Tallgreniin otti yhteyttä kansanrunoustieteen professori Matthias Johann Eisen, joka korosti yliopiston tarvitsevan pätevää arkeologia. Vaikka Tallgren lupautui tulemaan Viroon ja luetteloimaan paikallisia muinaislöydöksiä, viivytteli hän päätöksensä kanssa vedoten muun muassa puutteellisiin viron kielen taitoihinsa. Professori Lauri Kettunen onnistui kuitenkin taivuttelemaan Tallgrenin tulemaan Tarttoon, sillä ehdolla, että hän opettaa vain arkeologiaa.

Monien töiden kautta Tarttoon

Pohjalaiseen perheeseen syntynyt, mutta lapsuutensa Turun Maariassa viettänyt Aarne Michaël Tallgren opiskeli 1900-luvulla Helsingin yliopistossa sekä Suomen ja Pohjoismaiden historiaa että arkeologiaa. Valmistumisensa jälkeen hän suuntasi Ruotsiin, jossa opiskeli arkeologiaa ja museologiaa. Sitä seurasivat useat opinto- ja tutkimusmatkat sekä Länsi-Eurooppaan että Venäjälle.

Tohtoriksi Tallgren väitteli vuonna 1911 Venäjän kupari- ja pronssikaudesta, mutta hänen väitöskirjansa sai kuitenkin osakseen ankaraa kritiikkiä. Tämä sysäsi Tallgrenin joksikin aikaa arkeologian parista kotiseutututkimukseen. Tallgren ehti 1900- ja 1910-luvuilla työskennellä Kansallismuseossa, toimittaa aikakauslehtiä Kotiseutu ja Suomen Museo, osallistua ahkerasti Suomen Muinaismuistoyhdistyksen toimintaan ja olla viransijaisena eri kouluissa.

Tallgren teki paluun arkeologian pariin 1910-luvun keskivaiheilla – vuonna 1915 Siperiaan tehty tutkimusmatka poiki lukuisia uraauurtavia julkaisuja, ja vuonna 1919 hänet nimitettiin Helsingin yliopiston dosentiksi. Tähänastinen työ Kansallismuseossa ei kuitenkaan ollut tarjonnut erityistä tyydytystä, uramahdollisuudet arkeologian saralla olivat toistaiseksi niukat, ja ympärysvaltaystävällinen Tallgren koki suomalaisen yhteiskunnan Saksan-ihailun itselleen vieraaksi. Virossa taas odottivat innostavat työmahdollisuudet sekä avoimempi ilmapiiri.

Kolme kiireistä vuotta

Kolmen Tarton virkavuotensa aikana Tallgren ehti luennoillaan ja seminaareissaan käsitellä sekä Viron että suomalais-ugrilaisten kansojen arkeologiaa ja muinaishistoriaa, Itämeren maiden esihistoriallista aikaa, Pohjoismaiden arkeologista kirjallisuutta ja museoiden järjestelyjä sekä monia pienempiä aiheita. Isompien kokonaisuuksien käsittelijänä Tallgren korosti Viron arkeologian tarkastelemista rinnakkain laajempien alueiden aineiston kanssa.

Oppilaat pääsivät opettajan johdolla tositoimiin vuoden 1921 kesällä, kun he suuntasivat keräämään tietoja Viron eri pitäjien muinaisjäännöksistä ja muistomerkeistä. Tallgrenin liityttyä kollegansa, maantieteen professori Johannes Gabriel Granön kotiseutututkimushankkeeseen, alkoivat arkeologian ja maantieteen opiskelijat tehdä kenttätöitä yhdessä. Samana kesänä Tallgrenin johdolla alettiin myös tehdä arkeologisia kaivauksia, joihin osallistuivat myös opiskelijat ja joiden tarkoituksena oli muun muassa selvittää aikaisempien löydösten välisiä ristiriitaisuuksia. Tallgren johti kaivauksia kahtena seuraavanakin kesänä ja myös Tartosta lähtemisensä jälkeen. Lahjakkaimmille oppilailleen hän tarjosi mahdollisuuden lähteä mukaansa opintomatkalle ulkomaille. Tallgrenin oppilaista muodostuikin oma koulukuntansa, johon kuuluivat arkeologiasta Harri Moora, Marta Schmiedehelm, Eerik Laid ja Richard Indreko sekä kansatieteestä Ferdinand Linnus.

Kun Tarton yliopistolla ei ollut entuudestaan juurikaan välineitä arkeologisen tutkimustyön tekemiseksi ja aineistotkin olivat hajautettuina eri museoihin ja laitoksiin, oli Tallgrenin rakennettava virolaiselle arkeologiselle opetus- ja tutkimustyölle vankka aineellinen perusta. Hän järjesti arkeologiset kokoelmat uudelleen ja perusti niiden pohjalta yliopiston arkeologisen museon. Sen lisäksi Tallgren perusti arkeologian laitoksen, johon kuuluivat erillinen kirjasto, muinaisjäännöskokoelma ja arkisto, joista viimeinen järjesteltiin Suomessa käytetyn mallin mukaisesti pitäjittäin.

Kirjaston kokoelmien kartuttamiseen Tallgren käytti laajaa kansainvälistä verkostoaan, hankki Suomestakin merkittävän määrän arkeologiaa käsitteleviä teoksia ja aikakauslehtiä ja luovutti kirjaston käyttöön osan omastakin kirjastostaan. Yliopiston lisäksi Tallgren osallistui aktiivisesti Viron kansallismuseon järjestelytöihin ja kehityssuuntien viitoittamiseen, käynnisti muinaismuistojen suojelua säätelevän lain laatimisen, esitelmöi sekä Viron oppineiden seurassa (Õpetatud Eesti Selts, ÕES) että Virolais-suomalaisessa ylioppilasklubissa (Eesti-Soome Üliõpilasklubi, myöhemmin Akadeemiline Hõimuklubi) ja oli mukana opiskelijajärjestön EÜS Veljesto toiminnassa.

Pidetty professori ja ahkera tutkija

Virka Tartossa loi Tallgrenille myös hyvät edellytykset itsenäisen tutkimustyön jatkamiseen. Innokkaana opinto- ja tutkimusmatkojen tekijä Tallgren matkusti Tarton-vuosien aikana Baltiassa ja Keski-Euroopassa tutustuen siellä paikallisiin tutkimuslaitoksiin ja museoihin, ja osallistui vuonna 1923 Brysselissä järjestettyyn kansainväliseen historiantutkijain kongressiin esitelmöimällä Baltian ja Venäjän esihistoriallisesta etnografiasta. Hän myös alkoi yhä enenevässä määrin käyttää tutkimuksissaan Virosta kerättyä materiaalia ja julkaisi liudan artikkeleita, joissa hän käsitteli muun muassa Virossa tehtyjä arkeologisia kaivauksia ja sieltä löytyneitä muinaisjäännöksiä.

Tallgrenin merkittävin Viron arkeologiaa käsitellyt teos oli kaksiosainen Zur Archäologie Eestis, jossa hän sovelsi Suomessa ja Pohjoismaissa yleisesti käytettyä metodia ja tarkasteli Virosta tehtyjä löytöjä suhteessa niiden ympäristöön ja silloin vallinneisiin oloihin ja vertaili niitä naapurialueiden aineistoihin. Zur Archäologie Eestis kohosi nopeasti yhdeksi virolaisen arkeologian perusteksteistä, jota käytettiin sekä opetustyössä että mahdollisten uusien tutkimuskysymysten viitoittajana.

Vakiokommentaattorimme Lauri Kettusen mukaan ”Mikko” oli utelias ja intohimoinen aatteen mies, komean ulkonäkönsä ansiosta kaikkien naisten himoitsema poikamies, joka oppi nopeasti puhumaan sujuvaa viroa ja josta tuli oppilailleen ikään kuin vanhempi veli, melkein jopa isähahmo. Hän asui juristin ja liikemiehen Oskar Rütlin ja hänen suomalaisen puolisonsa Wilhelminan kotona ja nautti lukuisista Rütlien luona järjestetyistä illanvietoista. Kettusen mukaan Tallgren oli kuitenkin niukkaruokainen, ja hänen perheensä oli jatkuvasti huolissaan hänen terveydestään, joka ei ollut vahvimmasta päästä. Tallgren oli myös erittäin ahkera ja työskenteli aina kuin viimeistä päivää, toisaalta hän oli työnsä suhteen hyvin vaatimaton.

Taidehistorioitsija Elsbet Parek on puolestaan kertonut, että Tallgren oli kunnioitusta herättävä persoona, mukaansatempaava luennoitsija ja etevä opettaja, joka osasi tukea opiskelijoiden kykyjä ja ohjeistaa heitä tutkimustyössä. Myös Parek muistelee, että kaikki nuoret naiset olivat enemmän tai vähemmän ihastuneet hyväkäytöksiseen ja ystävälliseen Tallgreniin, joka oli kuin kaikkien hyveiden ruumiillistuma: hän oli raitis, kasvissyöjä eikä polttanut tupakkaa. Tallgrenin sydän löi kuitenkin ennen kaikkea arkeologialle.

Maa vaihtui, yhteydet säilyivät

Tallgren ymmärsi itsekin, että hänen roolinsa Tartossa oli ennen kaikkea käynnistää paikallinen arkeologinen opetus- ja tutkimustyö ja väistyä sitten virolaisten tieltä. Hänen lähtönsä koitti kuitenkin yllättävän aikaisin. Kun Helsingin yliopisto perusti vuonna 1921 Suomen ja Pohjoismaiden arkeologian professorin viran, oli Tallgren yksi hakijoista. Oppilaansa Ella Kivikosken mukaan Tallgren kyllä viihtyi Tartossa erinomaisesti, mutta Helsingissä houkuttelivat työ suuremmassa yliopistossa ja suurempien kokoelmien kanssa sekä pienempi etäisyys sukulaisiinsa Turun Maariassa. Vaikka yllä mainitun viran täyttäminen venyi venymistään, erosi Tallgren vuoden 1923 keväällä Tarton yliopiston professorin virasta. Hänen seuraajanaan toimi parin vuoden ajan ruotsalainen Birger Nerman, myöhemmin professorin virkaan nousi Tallgrenin oppilas Harri Moora.

Tallgrenin yhteydet Viroon pysyivät kuitenkin lujina. Hän kävi 1920-luvun aikana toistuvasti Tartossa vastaanottamassa opiskelijoiden tenttejä, auttoi arkeologisten töiden järjestämisessä, osallistui kaivauksiin ja julkaisi sekä Suomessa että Virossa lukuisia tutkimustöitä. Erittäin vahvana säilyi yhteys opettajan ja oppilaiden välillä: Tallgren antoi opiskelijoille seuraavinakin vuosina tutkimustyötä koskevia ohjeita ja neuvoja, seurasi heidän opinnäytetöidensä etenemistä ja jopa tuki taloudellisesti heidän ulkomaanmatkojaan. Virolaiset kunnioittivat Tallgrenia valitsemalla hänet muun muassa ÕES:n kunniajäseneksi ja Tarton yliopiston kunniatohtoriksi.

Aarne Michaël Tallgrenin merkitys Viron arkeologialle on suuri ja kiistaton. Vaivaisen kolmen vuoden aikana hän ehti perustaa Viroon ja Tarton yliopistoon uuden tieteenalan opetus- ja tutkimustoimintoineen sekä niiden edellyttämine laitoksineen ja aineistoineen. Tallgrenin oppilaat jatkoivat opettajansa innoittamina ja ohjeistamina Viron esihistorian salaisuuksien selvittämistä, ja heidän kauttansa välittyivät Tallgrenin opit ja tiedot myös toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Tallgrenin tutkimustyö Viron arkeologiasta oli mittava ja käsitti lähes 90 erilaista teosta ja artikkelia.

Tarton-vuosia seurasivat kuumeiset tieteellisen työn täyttämät vuodet, mutta lukuisista julkaisuista ja tunnustuksista huolimatta Tallgrenia alkoivat yhä enemmän vaivata väsymys ja alakuloisuus. 1930-luvun lopussa Tallgren sairastui, eikä hänen vointinsa palannut enää ennalleen. Talvi- ja jatkosodan tapahtumat ja Viron miehittäminen lisäsivät henkisesti herkän Tallgrenin taakkaa entuudestaan. Tulisesti eletyn ja työntäyteisen elämän liekki sammui huhtikuussa 1945.

Kirjallisuutta:

Jaanits, Lembit: Muinasteadus Tartu Ülikoolis 1920–1940 (teoksessa Lang, Valter [toim.]: Muinasaja teadus 3. Eesti arheoloogia historiograafilisi, teoreetilisi ja kultuuriajaloolisi aspekte) (Teaduste Akadeemia Kirjastus 1995)

Kettunen, Lauri: Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä. Murrosvuodet 1918–1924 (WSOY 1948)

Kivikoski, Ella: Tehty työ elää. A. M. Tallgren 1885–1945 (Suomen Muinaismuistoyhdistys 1960)

Linnus, Jüri: Arheoloogiaprofessor A. M. Tallgren ja Eesti Rahva Muuseum (teoksessa Must, Aadu [päätoim.]: Kleio. Ajaloo ajakiri. 1/1995) (Tartu Ülikool 1995)

Parek, Elsbet: Tartu – minu ülikoolilinn 1922–1926 (Virgela 1998)

Salminen, Timo: Aarne Michaël Tallgren, Estonia, and Tartu in 1920: The image of a country in correspondence (teoksessa Piirimäe, Pärtel [päätoim.]: Ajalooline Ajakiri. 2/2019) (Tartu Ülikooli Kirjastus 2019)

Salminen, Timo: Kollegat, ystävät ja kiistakumppanit. Suomalaisten arkeologien kansainväliset yhteydet 1870–1950 (Suomen Muinaismuistoyhdistys 2014)

Artikkeli ilmestyi viro.nyt-lehden numerossa 3-2023.