Aikana, jolloin sukukielten opetus Suomessa ja Virossa on siirtynyt entistä epävarmemmalle pohjalle, on ajankohtaista kurkistaa menneisyyteen ja tutustua tilanteeseen Tarton yliopistossa reilut sata vuotta sitten.
Sten-Erik Tammemäe
Suomalaisten ja virolaisten välisillä tieteellisillä yhteyksillä ja yhteistyöllä on pitkät perinteet. Erityinen sysäys yhteistyön lisääntymiselle oli vuonna 1919 toimintansa aloittaneen kansallisen, vironkielisen Tarton yliopiston huutava pula pätevistä opettajista. Oman sivistyneistön riveistä ei yksinkertaisesti löytynyt tarpeeksi yliopiston vaatimukset täyttäneitä henkilöitä, baltiansaksalaisiin taas suhtauduttiin varauksella ja heidän vaikutusvaltaansa haluttiin rajoittaa. Ratkaisuna oli etsiä sopivia henkilöitä ulkomailta, ensisijaisesti Suomesta. Tämän tuloksena Tartossa työskenteli 1920- ja 1930-luvuilla 11 suomalaista yliopisto-opettajaa. Heihin lukeutuvat muun muassa historioitsija Arno R. Cederberg, maantieteilijä Johannes G. Granö, kielitieteilijä Lauri Kettunen, kansatieteilijä Ilmari Manninen ja arkeologi Aarne M. Tallgren. Kyseisten tieteilijöiden toiminta sekä vaikutus Viron tieteen kehitykseen on laajalti tiedossa, mutta muiden suomalaisten yliopisto-opettajien työ on jäänyt hieman tuntemattomammaksi. Tässä artikkelissa esitellään kaksi Tarton yliopistossa työskennellyttä suomen kielen lehtoria, Hilja Kettunen ja Aino Suits.
Suunnitelmallinen ja suosittu opettaja
Jo Venäjän vallan aikaisessa Tarton yliopistossa suomen kielellä oli asemansa: suomen kielioppia käytettiin osana viron kielen opetusta. Yliopistossa oli jopa yhdistetty viron ja suomen kielen lehtorin virka, ennen kuin suomen kielen lehtorin virkaa oli edes Suomessa. Ajatus erillisen suomen kielen lehtorin viran perustamisesta nousi kuitenkin esiin yliopiston muututtua vironkieliseksi vuonna 1919. Päällimmäisinä syinä olivat, että suuri osa viron kielen oppimateriaaleista oli suomenkielisiä, ja viron kielen opiskelijoiden opintovaatimuksiin kuului myös suomen kielen opiskelu. Tiedekuntaneuvosto valitsikin ensimmäiseksi suomen kielen lehtoriksi Hilja Kettusen (o.s. Sevón, suom. Aulo), Tarton yliopiston itämerensuomalaisten kielten professorin Lauri Kettusen puolison. Hilja Kettunen oli vuosina 1908–1912 opiskellut Helsingin yliopistossa suomen kieltä ja kulttuuria, fonetiikkaa, kansanrunoutta ja estetiikkaa. Sen jälkeen hän oli muun muassa työskennellyt Kristianian (nyk. Oslo) yliopiston kirjastossa. Puolisonsa Lauri Kettusen Viro-innostus oli tarttunut myös Hiljaan, joka toimi vuonna 1919 Uuden Suomen ja Iltalehden Viron-kirjeenvaihtajana, ennen kuin hänet valittiin yliopiston lehtorin virkaan.
Kettunen laati ensi töikseen opetussuunnitelman, jonka mukaan suomen kielen opinnot kestivät yhteensä kaksi vuotta. Ensimmäisen vuoden alkeiskurssin aikana opiskelijoiden oli opittava ymmärtämään suomenkielisiä tieteellisiä ja kaunokirjallisia tekstejä, perehdyttävä suomen muoto-oppiin ja suoritettava muutamia käännöstehtäviä. Toisen vuoden jatkokurssin lopuksi opiskelijoiden oli pystyttävä kääntämään sanakirjan avulla suomenkielisiä tekstejä viroksi ja toisin päin. Tämän ohella toisen vuoden aikana perehdyttiin suomen lauseoppiin, pidettiin ainakin yksi suomenkielinen esitelmä sekä tutustuttiin suomalaisen kirjallisuuden pääpiirteisiin. Molemman vuoden opinnot päättyivät sekä suulliseen että kirjalliseen tenttiin.
Kettusen kurssit osoittautuivat suosituiksi. Ensimmäisenä lukukautena alkeiskurssille ilmoittautui peräti 85 henkilöä, joten opetus järjestettiin kahdessa ryhmässä. Jako kahteen ryhmään jatkui seuraavinakin vuosina, niiden lisäksi oman väliaikaisen ryhmänsä muodostivat kauppatieteiden opiskelijat. Kolmesti viikossa pidettyjen luentojen ohella Kettunen piti kotonaan kahden tunnin vastaanottoja, joiden aikana opiskelijoilla oli esimerkiksi mahdollista vastata kotitehtäviin ja suorittaa tenttejä. Yliopisto-opetuksen ulkopuolella Kettunen toimi Eesti-Soome Üliõpilasklubin (Virolais-suomalainen opiskelijakerho, myöhemmin Akadeemiline Hõimuklubi,Akateeminen heimokerho) hallituksessa ja teki yliopiston lomien aikana kielitieteellisiä tutkimusmatkoja muun muassa Unkariin.
Hilja Kettunen ehti toimia suomen kielen lehtorina neljä vuotta. Hänen puolisonsa professori Lauri Kettusen työmahdollisuudet kuitenkin paranivat Suomessa niin, että Lauri Kettunen ilmoitti vuoden 1924 keväällä luopuvansa Tarton yliopiston professorin virasta. Tästä johtuen myös Hilja Kettunen erosi toukokuussa suomen kielen lehtorin virasta. Hänen seuraajakseen valittiin kirjailija ja kääntäjä Aino Suits (o.s. Thauvón), joka oli kirjailija ja kirjallisuudentutkija Gustav Suitsin puoliso.
Monialainen kulttuurivaikuttaja viihtyi Tarton yliopistossa kauan
Aino Suits oli vuosina 1903–1912 opiskellut Helsingin yliopistossa suomen kieltä ja kirjallisuutta, kansatiedettä, taidehistoriaa ja kansanrunoutta. Opintojensa jälkeen Suits oli järjestellyt yliopiston kirjaston Estica-kokoelmia, toiminut Suomalais-virolaisen liiton hallituksessa ja suomentanut Friedebert Tuglaksen novellikokoelman Vilkuv tuli (Vilkkuva tuli).
Suits jatkoi suomen kielen opetuksen osalta suurimmaksi osaksi edeltäjänsä opetussuunnitelmaa. Hän kuitenkin lisäsi merkittävästi suomalaisen kirjallisuuden määrää suomen kielen opetuksessa. Aikaisemman suomalaisen kirjallisuuden pääpiirteitä käsittelevän kurssin ohella Suits piti erillisiä luentosarjoja, joissa hän perehdytti opiskelijat suomalaisen kirjallisuuden tärkeimpiin suuntauksiin, esimerkiksi kansallisromantiikkaan, realismiin ja kansalliseen uusromantiikkaan sekä uudempaan suomenkieliseen kirjallisuuteen. 1930-luvulla Suits järjesti myös puhetekniikan harjoituskursseja, joilla opiskelijat pääsivät oppimaan ja harjoittamaan ääntämistä ja lausuntaa, sekä virolaisen kaunokirjallisuuden ja runouden analysointikurssin. Akateemikko Paul Ariste, joka oli Suitsin oppilaita, on muistellut, että Suitsilla oli kyky perehdyttää opiskelijansa vaivattomasti suomen kielen saloihin. Hän myös keskusteli mielellään suomalaisesta kirjallisuudesta, minkä takia hän saattoi toisinaan unohtaa kotitehtävien antamisen. Suits myös muisti oppilaitaan monella tavalla: hän kutsui heitä kotiinsa tutustumaan vieraileviin suomalaisiin kirjailijoihin ja taiteilijoihin, hän järjesti heille mahdollisuuksia viettää kesälomia Suomessa, ja hän myös lahjoitti heille teatterilippuja.
Suits oli hyvin toimelias myös yliopisto-opetuksen ulkopuolella. Kesälomat hän vietti Suomessa tutustuen aikalaiskirjallisuuteen ja -journalismiin sekä keräten Helsingin kirjastoista materiaaleja suomalaisen kirjallisuuden historiasta. Hän julkaisi Viron ja Suomen sanoma- ja aikakauslehdissä lukuisia kirjallisuutta ja taidetta käsitteleviä artikkeleja sekä vuonna 1931 tieteellisen tutkimuksen Elias Lönnrotin ja Friedrich R. Faehlmannin yhteyksistä ja yhteisistä harrastuksista. Virolaisesta ja suomalaisesta kirjallisuudesta hän piti myös runsaasti esitelmiä eri yhdistysten kokouksissa ja Suomen Yleisradiossa. Tämän kaiken lisäksi hän vaikutti monipuolisesti Tarton kulttuurielämässä. Hän oli Vanemuine-teatterin toimikunnan jäsen ja Tartu Draamateatri Seltsin (Tarton draamateatteriseura) perustaja ja puheenjohtaja sekä toimi saman seuran perustaman teatteristudion johtajana, puhe- ja näyttelytekniikan opettajana, kääntäjänä sekä ohjaajana.
Aino Suits oli Tarton yliopistossa pisimpään työskennellyt suomalainen opettaja. Hän oli virassa Viron itsenäisyyden loppuun asti sekä ensimmäisen neuvosto- että saksalaismiehityksen aikana, jolloin hänen vastuullaan oli myös ruotsin opettaminen. Vuoden 1941 kesän Tarton pommituksissa tuhoutui Gustav ja Aino Suitsin koti, mukaan lukien heidän arvokkaat arkistonsa ja kirjastonsa. Vuoden 1944 keväällä Aino Suits pakeni tyttärensä Helgan kanssa Suomeen ja sieltä Ruotsiin, jonne Gustav Suits oli jo aikaisemmin paennut. Suomen kielen opetus jatkui neuvostoaikaisessakin Tarton yliopistossa, mutta pitkälti virolaisten opettajien toimesta. Seuraava suomalainen suomen kielen opettaja, Jussi Kallio, saatiin Tarton yliopistoon vuonna 1989. Siitä lähtien on suomen opetus Tarton yliopistossa pääsääntöisesti ollut Suomen Opetushallituksen valitsemien lehtorien vastuulla.
Kirjoittaja on historioitsija FM, joka laatii paraikaa väitöskirjaa Suomen ja Viron tieteellisistä yhteyksistä 1920- ja 1930-luvuilla.
Kirjallisuutta:
Ariste Paul: Mälestusi (Eesti Kirjanduse Selts 2008)
Kettunen Lauri: Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä. Murrosvuodet 1918–1924 (WSOY 1948)
Kuldsepp Toivo; Seilenthal Tõnu: Tarton yliopisto ja Suomi (SKS 1982)
Suhonen Seppo: Paul Aristen kontakteista suomalaisiin (Tartu Riiklik Ülikool 1985)
Suits Aino: Päevaraamat 1901–1964 (Varrak 2014)
Viitso Tiit-Rein: Soome keel ja läänemeresoome keelte professuur Tartu Ülikoolis (Tartu Ülikool 2003)
Vääri Reet: Soome ja ungari keele lektoraat Tartu Ülikoolis 1918.–1940 (Tartu Riiklik Ülikool 1970)
Zetterberg Seppo: Kulttuuria ja kumouspuuhia. Helsingin virolaisyhteisö 1900-luvun alussa (SKS 2013)
