Latokartanon peruskoulussa opiskellaan suomeksi ja viroksi
Latokartanon peruskoulu Helsingissä järjestää kaksikielistä suomi–viro-opetusta, jossa neljäsosa koko oppimäärän opetuksesta järjestetään viroksi. Luokanopettaja Anne Ribelus-Jokela on kaksikielisen opetuksen alullepanija. Kantava ajatus on ollut se, ettei lapsi ja nuori unohtaisi äidinkieltään, vaan tuntisi juurensa ja uskaltaisi olla oma itsensä valtakulttuurin keskellä. Uraauurtava työ on osoittanut merkityksensä, sillä tänä vuonna vietetään jo suomi–viro-opetuksen 25. juhlavuotta.
Tua Sysimiilu
On elokuun 25. päivä. Koulupäivä on alkamassa. “Tere hommikust!”, tervehtivät kolmasluokkalaiset opettajaansa astellessaan sisään luokkaan. Anne Ribelus-Jokela on Latokartanon peruskoulun luokanopettaja. Hänen ideansa kaksikielisestä opetuksesta syntyi 1990-luvun alussa, kun hänestä tuli oman äidinkielen opettaja Helsingissä.
“Soitin opetuslautakunnalle äidinkielen opetuksen koordinaattorille Riitta Veiniolle ja kysyin viron opettamisesta. Kuulin, että oppilaiden puutteen vuoksi viroa ei opeteta, ja tarve palkata viron kielen opettaja tulee selväksi seuraavana syksynä. Yhteystietoni kirjoitettiin muistiin ja syksyllä minut kutsuttiin haastatteluun. Lyhyt keskustelu päättyi työsopimuksen allekirjoittamiseen”, Ribelus-Jokela muistelee.
Äidinkielen opetus alkoi vähitellen eri kouluissa. Syksyllä 1994 Ribelus-Jokela kutsuttiin opettamaan viroa Roihuvuoren ala-asteelle, jossa oli paljon ulkomaalaisia ja kymmeniä virolaisia lapsia.
“Monikulttuurisuus oli arkipäivää ja se haluttiin nähdä aarteena. Toisten kanssa selviytyminen vaati suvaitsevaisuutta kaikilta. Jokainen sai olla oma itsensä. Suomeen saapuneilla maahanmuuttajilla oli oma luokka, jossa opetuksen pääpaino oli suomen kielessä ja kulttuurissa, ja josta vuosi myöhemmin oppilaat lähetettiin suomenkielisille tunneille. Virolaisista kaikki opiskelivat suomenkielisillä luokilla, mutta he halusivat myös osallistua viron kielen tunneille. Lapset olivat eri-ikäisiä, monilla oli heikko suomen kielen taito, ja siksi suomen oppiminen oli vaikeaa. Jotkut kärsivät oppimismotivaation puutteesta ja jonkinlaisesta identiteettikriisistä. Koulu tarjosi virolaisia tukitunteja, mikä oli suuri apu aineopetuksen etenemisessä”, Ribelus-Jokela jatkaa.
Ribelus-Jokela seurasi samalla omien lastensa oppimista suomenkielisessä koulussa. Silloin syntyi ajatus perustaa virolainen luokka. Tällaisen luokan olemassaolo antaisi mahdollisuuden välittää ja säilyttää viron kieli ja kulttuuri, opettaa suomen kieltä ja kulttuuria tehokkaammin ja estää puolikielisyyden syntyminen.
“Lasten ei pitäisi hävetä alkuperäänsä, heidän juurensa on säilytettävä ja integroitumisen uuteen yhteiskuntaan pitäisi olla kivuttomampaa”, mietti Ribelus-Jokela.
Roihuvuoren koulun silloinen rehtori Satu Honkala tuki Ribelus-Jokelan suunnitelmaa vironkielisen opetuksen järjestämisestä, ja neuvottelujen jälkeen sen hyväksyivät myös opetusviraston Irmeli Halinen ja Riitta Veinio vuonna 1995.
“Jo saman vuoden joulukuussa aloimme levittää tietoa siitä, että ensi syksynä virolaisten lasten 1. luokka aloittaa työskentelyn Roihuvuoren peruskoulussa, jossa opetus tapahtuu osittain viron kielellä. Se tarkoitti, että perusaineet, kuten äidinkieli, matematiikka ja luonnontiede opetetaan viroksi ja muut suomeksi. Niinpä 13. elokuuta 1996 Roihuvuoren peruskoulussa aloitti toimintansa kaksikielinen viro–suomi-opintoryhmä 6–7-vuotiaille vironkielisille lapsille, ja siitä kaksikielinen koulutus kehittyi”, Ribelus-Jokela kertoo.
Oman kielen ja kulttuurin tunteminen vahvistaa identiteettiä
Kaksikielisen koulutuksen suunnittelu ja toteuttaminen perustuu tutkimuksiin, joiden mukaan etniseen vähemmistöön kuuluvien lasten on saatava vähintään peruskoulutus äidinkielellään menestyäkseen opinnoissaan myöhemmin.
“Toiveemme oli luoda opiskelijoille parhaat mahdolliset oppimisolosuhteet kaksikielisyyden saavuttamiseksi ja varmistaa valmius jatko-opintoihin suomalaisessa koulussa”, Ribelus-Jokela toteaa.
“Minusta on tärkeää, että koulutulokas voi oppia lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan omalla äidinkielellään, ja että pienellä lapsella on mahdollisuus ilmaista omia tunteitaan ja ajatuksiaan omalla äidinkielellään. Omankieliset kaverit ovat tärkeitä, jotta nuori kokee kuuluvansa toisten samaa kieltä puhuvien ja eri kulttuuritaustaisten joukkoon ja ymmärtää, ettei siinä ole mitään erikoista eikä hävettävää, vaan että sitä arvostetaan ja pidetään rikkautena. Että toisessakin maassa asuessaan hän voi tutustua omaan äidinkieleen (tai isänkieleen) ja kulttuuriin perusteellisemmin ja siten kasvaa identiteetiltään vahvaksi”, hän sanoo.
Viron kielen opetukseen käytetään virolaisia oppikirjoja ja työkirjoja.
“Kaikki tarinat perustuvat virolaiseen tapakulttuuriin ja lastenkirjallisuuteen. Käsittelemme virolaisia juhlapäiviä, luemme runoja, laulamme virolaisia lastenlauluja ja leikimme virolaisia piirileikkejä. Meillä on paljon vironkielisiä lasten- ja nuortenkirjoja, joita oppilailla on mahdollisuus lainata ja lukea. Siitä kiitos Helsingin Virolaisen Akateemisen Klubin toissa vuonna antamalle lahjoitukselle”, esittelee Ribelus-Jokela.
Kaikkea opetusmateriaalia ei viroksi ole käytössä, mutta siinäkin on etunsa. Esimerkiksi matematiikan oppikirjat ovat suomenkielisiä, mutta opetus tapahtuu viroksi. Näin on mahdollista täydentää sanavarastoa ja terminologiaa kummallakin kielellä.
Iloiset ja motivoituneet oppilaat sekä tyytyväiset perheet kannattelevat Ribelus-Jokelan opettajan arkea.
“Se, kun onnistut muokkaamaan oppilaalle aluksi vaikeasti perille menevän oppimateriaalin hänelle sopivaan muotoon ja koet yhdessä hänen kanssaan onnistumisen ilon. Se, kun oppilaat tulevat moikkaamaan sen jälkeenkin, kun ovat meiltä peruskoulusta lähteneet. Eli onnistumisen ilo. Ja hyvät kollegat”, hän toteaa.
Oman painoarvonsa Ribelus-Jokelan uraauurtavalle ja vuosien sinnikkäälle työlle antavat tunnustukset, joita hän on saanut sangen arvovaltaisilta tahoilta.
“Urani tärkeimmät hetket ovat edellisten lisäksi tunnustustilaisuudet eli vuonna 2007 presidentti Ilveksen minulle myöntämä Viron Valkoisen tähden V-luokan kunniamerkki viron kielen ja kulttuurin ylläpitämisestä Suomessa sekä Viron opetusministeri Lukaksen myöntämä Vuoden opettaja 2009 -arvonimi.”
“Aina kuudesluokkalaisten valmistuessa tunnen, että olen saanut aikaiseksi jotain tärkeää.”
Marika Nisovin luokassa kuvaamataidon tunnilla soi Vivaldin Neljä vuodenaikaa. Aiheena ovat syksyn kukat. Oppilaat ovat saaneet valita itselleen mieleisensä kukan, jonka piirtää mallista. Tunnelma on keskittynyt ja innostunut. Luokka saa väriä kukkaloistosta, kun opettaja kiinnittää piirustuksia seinille.
Nisovin opettajanura on kestänyt Helsingissä jo 23 vuotta. Hän aloitti kiertävänä oman äidinkielen opettajana ja vuonna 2006 siirtyi suomi–viro-luokille ensin Roihuvuoren ala-asteelle ja sittemmin Latokartanoon. Hän toimii 4.–6.-luokkalaisten luokanvalvojana ja opettaa viroa, matematiikkaa, historiaa, kuvaamataitoa ja liikuntaa sekä yläkoululaisille viron kieltä.
Nisovia motivoivat innokkaat oppilaat. Myös yhteistyö vanhempien kanssa on tiivistynyt viime vuonna. Työssään hän näkee myös kulttuurejamme yhdistävän puolen.
“Toivoisin, että oppilaat altistuisivat suomalaiselle kulttuurille ja kielelle, ja että he matalammalla kynnyksellä tutustuisivat maahan, mihin ovat muuttaneet. Toivoisin, että myös suomenkielisillä lapsilla olisi halua opiskella viroa”, sanoo Nisov.
Virolaista arkea ja juhlaa
Virolainen kulttuuri on tiiviisti läsnä koulun arjessa ja juhlissa. Ensimmäisenä koulupäivänä virolaiset lapset tuovat perinteisesti kukkia opettajalle. Juhlapyhistä tärkeimmät ovat Viron itsenäisyyspäivä 24.2. ja uudelleenitsenäistymispäivä 20.8. Viron äidinkielen päivänä 14. maaliskuuta on kieleen liittyviä kilpailuja. Tänä vuonna Latokartanoon tuli parikin palkintoa Vironkielisen Opetuksen Seuran järjestämästä lasten ja nuorten kirjallisuuskilpailusta Minu elu rikkus.
Latokartanon koulun joulu- ja kevätjuhlissa on aina vironkielisiä esityksiä, arvovieraita unohtamatta.
“Meillä on käynyt vieraita Virosta pääministeriä ja presidenttiä myöten. Viron
suurlähetystö, Tuglas-seura, Viro-instituutti ja Vironkielisen Opetuksen Seura ovat yhteistyökumppaneita, joiden välityksellä olemme osallistuneet moniin kulttuuritapahtumiin. Viime vuosina korona on valitettavasti tehnyt tehtävänsä ja kouluelämä on ollut erittäin ryhmäkeskeistä, eikä yhteisiä juhlia ja tapahtumia ole pystytty järjestämään”, Ribelus-Jokela kertoo.
Nisovkin kaipaa ja toivoo pian yhteisöllisyyttä ja kivoja tapahtumia takaisin kouluun.
“Joskus tanssittiin virolaisia kansantansseja ja laulettiin leikkilauluja. Martinpäivinä ja Kadrinpäivinä käytiin luokasta luokkaan esiintymässä ja toivottamassa: Head karjaõnne!”
Entä millainen on kaksikielisen opetuksen tulevaisuus?
Opettajien äänestä huokuu hienoinen huoli kaksikielisen opetuksen jatkuvuudesta. Opetusta järjestetään tietenkin niin kauan, kuin on oppilaita. Pahin pelko on, ettei tieto tavoita kohdetta.
“Toivon, että kaikille vanhemmille menisi tieto kaksikielisen opetuksen mahdollisuudesta.
Näen, että suomi–viro-opetus voi jatkua niin kauan, kun Suomi ja Viro ovat naapurimaita eli 25 seuraavaa vuotta ja enemmänkin!”, toteaa Nisov.
Samaa mieltä on Ribelus-Jokela. Hän toivoo, että tulevina vuosina kouluun hakeutuisi oppilaita, jotta suomi–viro-opetus voisi jatkua parhaalla mahdollisella tavalla.
“Näen kaksikielisen opetuksen tulevaisuuden valoisana ja itsestään selvänä nykyaikaisen monikielisen ja -kulttuurisen (koulu)maailman osana. Mielestäni on luonnollista antaa monikielisille lapsille mahdollisuus opiskella eri kielillä. Toivottavasti on myöskin mahdollisuuden käyttäjiä, perheitä, jotka arvostavat heille tarjottua mahdollisuutta ja ovat kiinnostuneita viron kielen ja kulttuurin säilyttämisestä seuraaville sukupolville”, Ribelus-Jokela sanoo.
